Kirjoitan tätä blogia maanantaina henkisesti nippa nappa toipuneena eilisestä suuresta epäonnistumisesta. Mikko Mäntyniemen ja minun piti osallistua Wiipuri-Yhdistyksen verkkoseminaariin ja kertoa kuulijoille ja näkijöille Aikamatka Viipuriin kirjan teosta 11 vuotta sitten sekä pohtia mahdollisuutta Aikamatka Viipuriin 2.0 -kirjan tekemiselle.
Vaan pieleen meni koko webinaari. Tekniikka teki tepposet ja koko esitys piti keskeyttää sekä ottaa pois verkosta. Pitämätön tilaisuus siis. Pannaan tämäkin koronan piikkiin…
Yritämme keksiä jotain muuta tilalle. Minä ainakin jatkan eilistä melkein jo alkanutta pohdintaa tässä ja nyt. Kannattaako ja pitääkö kirja päivittää? Vieläkö löytyy uusia näkökulmia ihan kovakantisen kirjan tekoon? Vai pitäisikö olla jotain muuta? Mitä ja kenelle – suuria kysymyksiä?
Vaan palataanpa ensin menneeseen, kun kerran aikamatkalla ollaan. Aloitetaan kesästä 2009. Palataan hetkeen, kun istuimme Kuopiossa kauniina kesäpäivänä Isä Camillon terassilla. Tarkoitus oli päivittää, missä mennään Aikamatka Kuopioon -kirjan osalta. (Tämä kirja ehti juuri ja juuri vuoden 2009 Joulumyyntiin. Ensimmäinen 2 000 kirjan painos myytiin loppuun kahdessa viikossa ja toinenkin yhtä suuri 2. painos meni melkein yhtä nopeasti.)
Avasin terassilla läppärini ja Mikko hihkaisi, että mikä kuva tuo oikein on? Taustakuvaksi olin laittanut Tervaniemeltä Pakkahuoneelle päin kuvatun vanhan postikortin. Se on Mikko meidän seuraava kirjaprojekti ja matkakohde. Se on Viipuri!
Näin se lähti liikkeelle, pikkuhiljaa edellisen kirjan kanssa käsi kädessä. Syksyn ja talven aikana keräsin postikortteja, luin, tutkin ja suunnittelin. Ensimmäisen matkan yhdessä Viipuriin teimme keväällä 2010. Sen kevään ja kesän aikana teimme useamman reissun Viipuriin. Minä kannoin isossa kansiossa vanhoja postikortteja ja Mikko sovitti kuvakulmia yhteneviksi vanhojen kuvien kanssa. Viipurilaiset ihmettelivät, että mitä ihmeen ukkoja nuo oikein ovat, kun täällä paikkoja noin kyyläävät ja kuvaavat?
Tapasimme näillä matkoilla myös vanhoja viipurilaisia, joilla oli omakohtaisia muistoja ja tarinoita Viipurista. Lisäksi satuimme Juha Lankisen kanssa samaan aikaan samaan paikkaan ja saimme häneltä tuiki tärkeitä vinkkejä ja arvokasta apua oikeiden paikkojen löytämisessä. Vielä kerran kiitos Juhalle ystävällisestä ja isällisestä avusta. Jokaisen Viipurista kiinnostuneen on syytä tuntea myös Juhan työn perusteella syntyneet virtuaali Viipuri -sivut: http://www.virtuaaliviipuri.tamk.fi/
Aikamatka Viipuriin kirja tuli ulos jouluksi 2010. Edellisestä kirjasta ”viisastuneina” otimme varmuuden vuoksi aika ison painoksen. Pieleen meni sekin harkinta. Kirjapainon lasku oli mallia ”tuntuva”. Aika kovia riskejä harrastuspohjalta. Omakustanne tarkoittaa myös omalla riskillä…
No, harrastukset eivät ole koskaan halpoja. Purjeveneilykin on kuulemma kallista lystiä. Pääasia kai kuitenkin se, että sitä lystiä piisaa. Ainakin meillä on Mikon kanssa Viipurista piisannut myös lystiä moneksi vuodeksi. Eikä kukaan kirjoja kai ensisijaisesti rahan takia tee.
Omasta terveydestään ei ole tarvinut olla huolissaan kuin kerran ja silloinkin vain häviävän hetken. Torilla myytiin saslikkeja ja olutta. Olimme juuri lähdössä junalla kotiin ja päätimme ravita itseämme. Puistoon oli pantu pöytiä ja meidän takanamme istui kurkunleikkajan näköistä porukkaa aivan umpi päissään. Kaverit katsoivat meitä ja käsky kävi pöytään istumaan. Ei ollut viisasta kieltäytyä. Isännät olivat tulleet lomille jostain öljynporaushommista ja puhuivat vain venättää. Meidän sanavarastomme riitti sanomaan vain ootsin harasoo. Siinä sitten tutustuttiin ja ”vähän” kupiteltiin.
Otin tämän rahapuolen tässä esille sen takia, että tässä 2.0 pohdiskelussa sitä ei sovi unohtaa. Olemme kaikki 11 vuotta vanhempia ja ainakin omalta osaltani eläkkeellä oleminen vähentää haluja pohtia noita isoja kirjapainolaskuja.
Lisäksi on syytä pohtia myös sitä, että kiinnostaako ketään? Kirjoja tehdään lukijoille. Onko vielä mahdollista löytää uusia näkökulmia, uusia tarinoita tai ylipäätään mitään uutta Viipurista? Onko kaikki jo sanottu?
Viime syksynä Lasse Erola teki näppärän matkailijan opaskirjan, jossa on myös mukana juuri sopivasti historiaa. Lue blogini Lassen kirjasta: Viipurin 50 must see kohdetta 13.10.2020. Hyvin käteen ja mieleen sopiva kirja, jonka kanssa on helppo matkailla pitkin ja poikin Viipurin katuja.
Kesällä tulee kuluneeksi 77 vuotta siitä, kun viimeiset suomalaiset sotilaat poistuivat kaupungista. Omakohtaisia muistoja suomalaisesta Viipurista omaavia on yhä vähemmän. Kultaisesta 1930-luvun Viipurista on kulunut jo yli 80 vuotta!
En tarkoita missään tapauksessa sitä, että unohdettaisiin Viipuri, kun kaikesta hyvästä on jo niin kauan. Pikemminkin päinvastoin. Nyt kun on kulunut näin kauan, niin voisimmeko löytää uusia tapoja muistaa ja vaalia Viipuria ja viipurilaisuutta?
Aikamatka Viipuriin kaipaa kirjana uudistamista. Sen uudet kuvat ovat jo 11 vuotta vanhoja ja se näkyy. Kirjalla on sama ongelma kuin sen lukijalla/tekijöillä – kaikki vanhenevat.
Tähän väliin kannattaa lukea blogi – Viipuri town walk heinäkuu 2020. Kannattaa myös katsoa jutussa oleva linkki venäläisen kaverin vlogiin, missä hän kävelee historiallisen Viipurimme kaduilla ja juttelee meille niin raskaita venäläisiä näkemyksiä kaupungistamme! Voisiko tästä oppia jotain? Sergein videota https://www.youtube.com/watch?v=VX2Y7VY8h0w on katsottu heinäkuusta 2020 lähtien lähes 6 000 kertaa. Kannattaa katsoa vertailun vuoksi toinenkin venäläisten tekemä Viipuri-video: https://www.youtube.com/watch?v=tMb3UqPfN-I Tämä jälkimmäinen on ilman selostusta ja siksi ehkä vähän helpompi katsoa ilman nitroja.
Kannattaa myös käydä kurkkaamassa, miten laadukasta jälkeä ja jouhevaa jutustelua Viipurista saa suomeksi, kun on innostusta ja riittävästi teknistä osaamista: https://www.youtube.com/watch?v=2HcgWDcgyYo Tekijä on porilainen Jussi Miikkulainen. Kiitos Jussi mukavista hetkistä ruudun ääressä. Katselijatkin tykkäävät Jussin videoista enemmän kuin Sergein vastaavasta. Jussilla on tätä kirjoitettaessa jo lähes 44 000 katsojaa. Hattu päästä!
Tämä jälkimmäinen venäläinen video on kuvattu elokuussa 2020 Viipurin syntymäpäivänä. Osin siksi torilla on niin paljon menoa ja meininkiä ja kaduilla ihmisiä ihan ruuhkaksi asti. Olen käynyt näissä juhlissa kaksi kertaa ja jos pitää tungoksesta, niin silloin tämä on se ajankohta, kun Viipurissa kannattaa käydä.
Voi olla, että videolla näkyvät ihmismassat selittyvät myös sillä, että Viipurista on tulossa yhä selkeämmin venäläisten suosittu kotimaan kohde. Kun ulkomaille ei enää pääse tai ei ole varaa, niin Viipuri on mitä mainioin kohde heille. Melkein kuin olisi ulkomailla, kun kaupunki ei edusta mitään tuttua venäläistä tyyliä. Keskiaikainen linna ja vanhat suomalaiset/keskiaikaiset talot ovat ei-venäläisinä eksoottista katsottavaa.
Kaupungin kunnostamiseen on viime vuosina selkeästi panostettu ja hiljan presidentti Putin lupasi valtion tukiaisia kuluttajille, mikäli he viettävät lomansa kotimaassa. Putin lupasi palauttaa kotimaan lomailijoille 20% kustannuksista. Aika iso porkkana, joka tulee taatusti näkymään myös Viipurin katukuvassa tulevina kesinä.
Tämä ei tietenkään ole meille itsestään selvästi mikään ihan positiivinen uutinen. Enemmän venäläisiä ja vähemmän suomalaisia on ensimmäinen ajatus. Ja jos näin käy, niin mitä tapahtuu suomalaisuuden vaalimiselle Viipurissa? Voiko sitä jättää ihan pelkästään heidän harteilleen?
Näitä ajattelin, kun katselin tuota toveri Sergein vlogia. Hän oli tullut Pietarista Viipuriin ja se näkyi tietysti siinä, että historia oli aika pahasti hakusessa.
Ajatus on kirkastumassa yhä selkeämmin siihen suuntaan, että kovakantisen kirjan sijaan Viipurista pitäisi tehdä enemmän näitä nykyajan kummajaisia – videokävelyjä, vlogeja sun muuta. Minua koukuttaa ajatus siitä, että youtubesta löytyisi video tai videoita, missä kävellään läpi historiallisen Viipurin. Kävelyn sekaan vanhoja kuvia samoista paikoista, missä nyt kävellään ja ennen kaikkea kerrotaan ajan muutoksista ja historian käänteistä kuvien välillä.
Ja tämä kaikki ainakin englanniksi. Ja miksi ei vaikka venäläisellä tekstityksellä. Pitää miettiä kohderyhmät tarkkaan.
Näitä me tässä nyt Mikon kanssa pähkäillään. Minä olen kirjoitellut näitä blogeja kohta kolme vuotta ja johan tästäkin melkein saisi kirjan. Vaan kannattaako se, kun vanhimmat blogitkin ovat jo vanhoja. Verkossa voi onneksi aina päivittää tai vaikka laittaa uusia kuvia. Verkko elää ajassa ja kirja on taasen ikuinen ja myös ikuisesti vanheneva tuote, jossa on merkittävät taloudelliset riskit.
Kuulisin mielelläni myös teidän näkemyksiänne asiasta. Kirja, blogi, vlogi, video – mikä?
Siitä uskon, että olemme kuitenkin kaikki samaa mieltä, että Viipuria kannattaa muistaa ja siitä kannattaa puhua. Meillä kasvaa uusia sukupolvia, joille isien ja äitien maa merkitsee yhä. Mutta myös naapurissa kasvaa vierasta kieltä puhuvien viipurilaisten määrä, joille olisi myös hyvä viestiä heille ymmärrettävällä tavalla heidän kotikaupunkinsa toisista kasvoista ja vieraasta historiasta. (lue blogi Viipurilaisessa koulussa 4.7.2019). Vaan, miten…
Kas, tässäpä pulma…
Tähän loppuun vielä kerran erityinen kiitos kirjan teon jälkeen liikenneonnettomuudessa menehtyneelle Ilja Uglovskille. Tämä viipurilainen historianopettaja tunsi hyvin myös kotikaupunkinsa suomalaisen historian ja opetti sitä koulussa oppilailleen. Ilja oli meille suureksi avuksi Viipurissa. Kiitos ja kaipaus.
P.S. Kiitos, kun jaksoit lukea loppuun asti. Kirjoittelen näitä blogeja silloin kun huvittaa ja täysin fiilispohjalta. Nyt oli tällaiset tuntemukset. Toivon myös kommentteja, mitä jatkossa? Blogin kuvat ovat kaikki Mikko Mäntyniemen (Viipurin Valokuvaamo Oy). Jos olen loukannut jonkun tekijänoikeuksia, niin anteeksi. Teko on tahaton ja blogi on ei-kaupallinen hyvässä Viipuri-hengessä.