Valitse sivu

Sota oli alkanut eilen. Viipuri jouti yllättäen ja odottamatta vihollisen pommitusten kohteeksi. Väestönsuojelun sotapäiväkirja kertoo karuja faktoja:

”30/11

Klo 9.00: Ilmahälytys

Klo 9.15: Ensimmäiset vihollisen pommikoneet kaupungin yllä. Pommeja itäisiin kaupunginosiin Kelkkalan alueelle, Maaskolan ratapihalle, kaupunginsairaalan taakse. Tulipaloja.

Klo 12.55: Vaara ohi.”

Tänään on perjantai, joulukuun 1. päivä vuonna 1939 ja Oskarin nimipäivä. Tänään Oskareita muistetaan kukilla, keitetään kahvit ja leivotaan kakut. Näin tehtiin myös musiikkitirehtööri Oskari Tillin kotona osoitteessa Eliaankatu 3 B 13. Puhelinluettelossa musiikkitirehtööriksi merkitty Oskari oli toimessa tuomioseurakunnan kanttorina. Itse asiassa hänestä tulisi pian Viipurin tuomiokirkon viimeinen kanttori, vaikka Oskari ei kirkon tulevaa tuhoa vielä mitenkään osannut arvata.

Oskari Tilli, musiikkitirehtööri, Eliaankatu 3 B 13. Viipurin Puhelinluettelo 1939, näköispainos

Nämä nimipäivät eivät unohtuisi koskaan. Eilisen tapahtumat olivat varmasti päällimmäinen puheenaihe ja huoli huomisesta jokaisen mielessä. Tillin perheen keittiössä valmistauduttiin poikkeusoloissakin järjestämään perinteiset Oskarin päivän kalaasit. Ensimmäinen varoitus tulevasta oli, kun sisäministeri Urho Kekkosen kansan rohkaisemiseksi tarkoitettu radiopuhe katkesi pahaenteisesti heti klo 11.30. jälkeen…

Viipurin radioasema otti tavakseen keskeyttää lähetykset heti kun se sai tiedon tulevasta hyökkäyksestä ja hälytyksestä. Vielä tämä oli vähän uutta kaikille.

Sitten soi sireeni muistuttaen ikävästi eilisestä ja alkaneesta sodasta. Nimipäivien valmistelut piti keskeyttää, kahvit jäi juomatta ja juhlat peruttiin. Tai ei niitä mitenkään erityisesti tarvinnut peruuttaa. Vieraat koneet ja putoavat pommit pitivät huolen siitä, että ystävät ja sukulaiset eivät päässeet edes lähtemään kodeistaan ja isäntäväkikin joutui kiireen vilkkaan käpälälautaan omasta kodistaan.

Venäläisiä pommikoneita.

Monista hyvistä Viipuria käsittelevistä kirjoista tunnettu Oskarin poika Kalevi Tilli oli tuolloin kotonaan Eliaankatu 3:ssa. Hän oli monen muun nuoren tavoin keskeyttänyt juuri Helsingissä alkaneet opintonsa ja palannut Viipuriin liittyäkseen suojeluskuntaan. Näin hän muistelee pommitusten alkua:

”Samassa hetkessä valtavat räjähdykset vavisuttivat taloa. Kiirehdimme mahdollisimman nopeasti neljännestä kerroksesta alas kellariimme kyhättyyn väestönsuojaan pommien viheltäessä ja pudotessa koko ajan johonkin lähiympäristöön… Siinä samassa koko talo alkoi jälleen tärähdellä ja tuntui milloin tahansa luhistuvan päällemme voimakkaiden rysähdysten seuratessa toinen toistaan. Kellarin hiilivarastosta kohosi sakea pölypilvi ja sähkövalot sammuivat. (Kalevi Tilli: Viipuri – Muistoja kaipuuni kaupungista)

Väestönsuojelun sotapäiväkirja 1.12.1939:

Klo 11.35: Hälytys.

Klo 12.10: Pommitus alkanut. Pommeja Markunlinnan kohdalle.

Klo 12.48: Konekivääritulta ja pommeja Eliaankadulle.

Klo 12.50: Tulipaloja Eliaankatu 1 ja 3.

Klo 15.34: Vaara ohi.”

Oskari Tillin nimipäivät olivat sitten siinä. Kotitalo oli oli vielä pystyssä, joskin osin vaurioitunut. Naapurissa oli muissa rakennuksissa täysosumia. Oli aika itsestään selvää, että viimeistään nyt kaikki ymmärsivät, että kotikaupunki Viipuri ei ollut enää turvallinen paikka naisille ja lapsille. Seuraavina päivänä Tillien perhe liittyi muihin Viipurista lähtijöihin. Maailma oli tältä osin muuttunut pysyvästi.

Jos on Eliaankatu 3 asukkailla omat tarinansa, niin samoin on itse talolla.

O.Y.Eliaankatu 3 osakekirja nro 76 päivätty 22.4.1924 (oma kokoelma)

Tämän Eliaankatu 3 osakekirjan omistajaksi on merkitty herra Fr. Salonius. Keskimmäinen allekirjoitus herra Göstä Ollonqvist, joka oli kuuluisan puhelinpioneerin Daniel Wadenin vävy sekä kaupunkien välistä kaukopuhelinliiketoimintaa harjoittaneen Södra Finlands Interurbana Telefon AB:n apulaisisännöitsijä. Ollonqvist oli myös ollut Viipurin ensimmäisen puhelinyhtiön (Östra Finlands Telefon-Aktiebolaget, per. 1882) toimitusjohtaja. (kts. lisää blogi Viipurin Puhelinyhtiöt)

Eliaankatu 3 osakekirjan siirtomerkinnät. (oma kokoelma)

Osakkeen/osakekirjan ensimmäinen omistaja rakennusmestari Fr. Salonius asui vielä vuonna 1922 Torkkelinkadulla, mistä hän muutti vuonna 1924 Eliaankadulle. Rakennusbisnekset eivät ilmeisesti menestyneet kovin hyvin, koska siirtomerkintöjen mukaan huoneisto ja osakkeet on myyty vuonna 1927 konkurssihuutokaupassa korkeimman tarjouksen tehneelle herra Hyväriselle. Tämä puolestaan myi asunnon melkein heti eteenpäin herra V. Sormuselle. Rekisteröinnin yhtiön puolesta on allekirjoittanut jälleen Göstä Ollonqvist, ilmeisestikin hallituksen puheenjohtajana.

Viimeinen merkintä siirtosivulla on Pohjoismaiden Yhdyspankin notariaattiosaston merkintä. Sen mukaan osakekirjan haltijalle on maksettu joko-osuutta, kun yhtiö luonnollisista syistä jouduttiin purkamaan sodan jälkeen. Yhtiö ja sen omistajat saivat valtiolta korvausta menetyksistään. Tätä korvausmenettelyä avataan myöhemmässä blogissa.

Eliaankadun suuren taloyhtiön ensimmäisen osan suunnitteli Urjalasta kotoisin oleva arkkitehti Paavo Uotila, joka kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1900 Tampereen lyseosta ja valmistui arkkitehdiksi 1906 Polyteknillisestä opistosta. Uotila työskenteli aluksi eri arkkitehtitoimistoissa, kunnes hänet vuonna 1912 valittiin Viipurin kaupunginarkkitehdiksi. Tässä virassa hän oli vuoteen 1928 saakka.

Uotila suunnitteli Viipuriin kouluja, sairaaloita ja muita kunnallisia laitoksia ja lisäksi hän suunnitteli kaupunkiin 22 kerrostaloa. Hän suunnitteli joitain rakennuksia myös Lahteen ja Sortavalaan. Rakennukset edustivat tyylillisesti aluksi jugendia ja myöhemmin 1920-luvun klassismia.

Syyskuussa 1923 Uotila piirsi viisikerroksisen kerrostalon Eliaankadun ja Suonionkadun kulmaan. Talossa oli 20 asuntoa. Yhtiön perustajia oli liikemies Pekka Hamunen, joka toimi velipuolensa Toivo Hamusen tavoin kenkäalalla.

Eliaankatu 3 julkisivu 1924 (porssitieto.fi)

Vuonna 1928 arvostetun Viipuri-tutkijan Juha Lankisen isä Jalmari Lankinen suunnitteli saman yhtiön tontille kuusikerroksisen talon Suonionkadun puolelle. Tässä rakennuksessa oli 50 asuntoa.

Ennen sotia Eliaankatu 3:ssa asui myös perhe Alppisara kuvaan merkityssä kulmahuoneistossa. Tillit asuivat kulman takana samassa talossa B-rapussa. (Kuva copyright Virtuaaliviipuri ja Alppisarojen tarina
(http://ristniemi.wikifoundry.com/page/Albert+Isidor+Alppisara .)

Alppisarojen 1. kerroksen kulma-asunnon pohjapiirros. Vasemmalla porttikäytävän takana myöhemmin rakennettu Jalmari Lankisen laajennusosa. Tänne rakennettiin sodan myöhemmässä vaiheessa taloyhtiön pommisuoja. (Kurt Ristniemi)

Lankinen oli päässyt ylioppilaaksi 1916 Viipurin suomalaisesta reaalilyseosta ja valmistunut arkkitehdiksi 1921 Teknillisestä korkeakoulusta. Lankinen oli aluksi apulaisena Uno Ullbergin arkkitehtitoimistossa Viipurissa 1921–1925 ja Viipurin kaupungin rakennustoimistossa 1925–1927. Oman toimistonsa Lankinen perusti Viipuriin 1927. Sotien jälkeen toimisto siirtyi Lahteen. Lankinen opetti myös Viipurin teollisuuskoulussa ja Viipurin taiteenystävien piirustuskoulussa.

Viipurin vuoden 1939 puhelinluettelon tietojen mukaan Pekka Hamunen oli jo muuttanut talosta pois ( Myllymäenaukio 3 B 29). Talossa toimivia yrityksiä oli mm. Oy Baltic Company LTD Ab, hedelmävarasto, p.276,283, sisäpihalla E. Malmström, hedelmävarasto, Maamiesten Kauppa Oy, edustaja Vilho Kaevuori, p.2878, Svenska Folkspartiets lokalstyrelse, (asunto), p.1409, Diakonissakoti Betania, sairas- ja toipumiskoti, p.2781 sekä kivijalassa siirtomaakauppa ja maito- ja ruokakauppa.

Postiosoitus herra Simpeleelle Eliaankatu 3 vuodelta 1925. (oma kokoelma)

Eliaankadun puolella talon A-rapussa asui myös eräs herra P. H. Simpele. Hän oli liikemies, joka osti kultaa ja hopeaa. Olisiko tämä vuoden 1925 postiennakko ollut kultalähetys?

Sota kohteli kaltoin varsinkin yhtiön alkuperäistä rakennusta Eliaankadun puolella. Oskari Tillin toinen poika, Olavi, palasi kotiin elokuussa 1941. Antero Raevuoren ”Hyvästi Viipuri” -kirjassa Olavin kotiinpaluusta kerrotaan näin:

Kun 4.Divisioonan kärkipartio lähestyi Papulanmäkeä, mistä avautui laaja näkymä Viipuriin, alikersantti Olavi Tilli pääsi luomaan katseen vanhaan kotikaupunkiinsa. Perheen entinen kotitalo Eliaankatu 3:ssa näytti olevan ilmiliekeissä. – ”Nyt ne mokomat poltti meijä lapsuuen koin. Eiks ne pahalaiset ennää muutakaa keksineet just nyt ku mie oon pallaamas takasii kottii.”

Olavin kohtaloksi tuli lähteä Viipurista savun maku suussa ja sama maku oli palatessa.

Tämä SA-kuva on otettu heti Viipurin valtaamista seuraavana päivänä 30.8.1941. Kuvassa Eliaankatu 3 B:n kohdalla voisi saapastella vaikka alikersantti Olavi Tilli palanutta kotitaloaan katsomassa? 

Sotien jälkeen Viipurin uudet isännät korjasivat monta palanutta kivitaloa. Usein kävi niin, että vaikka palopommit polttivat talon sisuksen, niin paksut kiviseinät säästyivät. Siinä oli uusille isännille hyvä rakentaa sitten sisukset uudelleen. Oskari Tillin rakasta tuomiokirkkoa venäläiset käyttivät tiilivarastona. He purkivat vanhaa kirkkoa kerros kerrokselta ja käyttivät tiilet palaneiden talojen korjaamiseen. Kirkon urkupillit oli toki varastettu jo paljon sitä ennen, joten ei kanttorilla olisi enää ollut oikein virkaakaan.

Sisäosat paloivat mutta seinät jäivät. Tillit asuivat kolmannessa kerroksessa.

Tillin perheeltä meni kotitalo alta ja isältä työpaikka. Myös Eliaankadun puolella oleva osa taloyhtiöstä purettiin ja tilalle rakennettiin tyylipuhdas neuvostoarkkitehtuurin lippulaiva – aito ja jäljittelemätön Hruštšovka. Jokainen Viipurissa kävelevä näkee ja osaa erottaa vanhan suomalaisen talon uudemmasta neuvostotalosta. Suomalainen on se paremmassa kunnossa oleva.

Taaempana Suonionkadun varrella Jalmari Lankisen suunnittelema Suomi-talo ja kulmassa ja Eliaanjadun puolella Hruštšovka. Ero on helppo havaita.

Ehkä vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja nyt näitä neuvostoajan rumiluksia on ryhdytty ehostamaan. Törmäsin 2019 remonttiin, missä vanhaa neuvostomurjua levytettiin ihan uuden näköiseksi.

Moni kakku päältä kaunis…

PS. Alikersantti Olavi Tillistä kehkeytyi sodan jälkeen tasokas konserttiviulisti ja hänen veljensä Kalevi Tilli on jäänyt historiaan pankkimiehenä sekä monien hienojen Viipuri-kirjojen tekijänä. Mies voi kyllä joutua lähtemään Viipurista, mutta Viipuri ei koskaan lähde miehestä.

PS.PS. Kirjoittelen näitä blogeja fiilispohjalta rakkaudesta Viipuriin ja historiaan. Tällä kertaa tuli tällainen tarina. Ensi kerralla tarkastelen Viipuria ja viipurilaisuutta jostain toisesta näkökulmasta. Kiitos tästäkin blogista Juha Lankiselle ja hänen elämäntyölleen ja virtuaaliviipuri.fi sivuille. Osakekirjojen osalta kiitän myös ikuisesti Gunhard Kock ja porssitieto.fi sivustoa. Lisäksi Harri Tilli on aina tukenut harrastustani ja nyt myös kertonut sukunsa taustoja. Valokuvat ovat omia ellei muuta mainita. Paperitavara on myös omista kokoelmista. Anteeksi, jos olen loukannut jonkun tekijänoikeuksia. Teko on tahaton ja ei kaupallinen. Viipurin hengessä.

Kiitos kun jaksoit lukea loppuun saakka. Kuulen mielelläni, jos blogi herättää ajatuksia.

pekka@kantanen.net