Harkitsin pitkään, voinko tätä blogia kirjoittaa. Tarina ja kuvat ovat vuodelta 2010, enkä ole pyytänyt lupaa kuvissa esiintyviltä oppilailta. Opettajaltakaan en voi lupaa pyytää, koska hän on kuollut. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, haluan jakaa kokemuksiamme viipurilaisesta koulusta, oppilaista, yhdestä oppitunnista ja eräänä vuonna Viipurin parhaaksi opettajaksi valitusta Ilja Uglovskista. Kiitollisena, lämpimin ajatuksin ja muistoin.

Kaikki alkoi siitä, kun saimme vuonna 2009 ajatuksen kirjan kirjoittamisesta. Viipuristahan ei ole vielä kovin montaa kirjaa tehtykään ?

Teimme koko talven taustatyötä ja joskus keväällä huomasin Viipurin asioita muutenkin hyvin seuraavan Ilta-Sanomien sivuilta jutun viipurilaisesta historian opettajasta Ilja Uglovskista, joka opetti Viipurin suomalaista historiaa oppilailleen. Tämä siis vuonna 2010. Ihastuimme ja hämmästyimme. Tämän miehen haluamme tavata!

Muutaman mutkan kautta saimme Iljan yhteystiedot (kiitos Sakari Nupponen) ja sovimme tapaamisen Viipurissa seuraavan matkamme yhteyteen. Perillä meitä odotti parrakas ja vähän pyylevä perusopettajan oloinen sydämellinen mies. Ja mikä helpotus, Ilja puhui moitteetonta englantia ja ymmärsi jopa vähän suomea.

Tällä retkellä oli ryhmässä mukana myös eräs vanha syntyperäinen viipurilainen, Paavo. Hän oli Pantsarin poikia ja tähän taloon ja sen kurjaan kohtaloon pitää palata myöhemmin. Paavo oli käynyt Viipurissa Koulukenttien laidalla sijainnutta Viipurin Suomalaista Klassillista lyseota. Tämä koulu selvisi sodasta hengissä. Rakennus säilyi ehjänä ja sodan jälkeen jatkoi kouluna opettaen nyt venäläisiä poikia, myös nuorta koulukasta Iljaa. Vanha suomalainen koulukin jäi elämään ja siirtyi Kuopioon. Tässä Kuopion Klassillisessa lukiossa, Klassikassa, ovat myös minun poikani käyneet. Siinä meitä sitten oli kolme ukkoa, joilla oli sidos yhteen ja samaan kouluun, mutta eri tavoin. Kuka vielä sanoo, että historia ei aina välillä sulje ympyröitään?

Iljan nykyinen koulu ja työpaikka sijaitsi jossain Patterinmäellä. Pääsimme kerran kutsuttuna yhdelle hänen historian tunnilleen. Oppilaat olivat 15-16 vuotiaita. Vähän jännä hetki meille Mikon kanssa. Luultavasti myös oppilaille. Ja kyllä, Ilja oli heille opettanut suomalaisen Viipurin historiaa. Pari tyttöä oli netistä ja kirjoista kaivaneet vanhan tuomiokirkon kuvia. Siis sen, mikä sai sodassa pienen reiän kattoonsa ja jonka venäläiset purkivat kirkon hyvien tiilien takia. Aallon kirjaston vierestä löytyy kivijalka ja tyhjä paikka. Löytämistään kuvista tytöt olivat rakentaneet kirkon pienoismallin. Hieno oli ja tytöt olivat syystäkin ylpeitä. Olimme kaikki ylpeitä. Me vanhasta kirkosta ja he pienoismallista. Löytyi yhteinen kieli ja ajatus.

Että, mitä meille jäi mieleen oppitunnista ja ennen kaikkea oppilaista? Kohteliaita ja uteliaita olivat. Nuoret tunsivat kyllä vanhat Suomi-talot. Eräskin poika kertoi innoissaan, miten babushka asuu Suomi-talossa ja on tyytyväinen. Mekin olimme, salaa. Kielitaito oli vielä nuorilta vähän hakusessa. Mukavaa oli, kun myöhemmin törmäsimme kadulla yhteen oppilaaseen. Poika yritti meille toimittaa engelskalla jotain asiaa ja varmaan kavereilleen selitti, kuinka hän tuntee nämä suomalaiset – kuuluisan kirjailijan ja valokuvaajan. Emme halunneet oikaista tätä hyvää käsitystä.

Meillä oli Mikon kanssa yksi yhteinen kysymys nuorille: ”jos teillä olisi valta, niin mitä muuttaisitte kaupungissanne?”

Nuorilla oli yhteinen vastaus. ”Viipurissa on liikaa juoppoja, roskia ja tyhjiä pulloja.”

Ei tullut meille riitaa tästäkään asiasta. Nyt 10 vuotta myöhemmin Viipuri on pessyt kasvonsa. Meidän tapaamamme sukupolvi pääsee kohta vaikuttamaan asioihin ja ainakin juopot ovat poissa sekä roskat ja tyhjät pullot hävinneet maisemasta. Kertooko tämä jotain muutoksesta – Viipurin paremmasta tulevaisuudesta, uudesta ajasta?

Palaan myöhemmin vielä vanhojen arvorakennusten kunnostamiseen. Hyvä merkki sekin.

Kirja valmistui aikanaan ja vaikka Ilja hienona miehenä ei halunnutkaan vaivoistaan mitään palkkiota, olimme Mikon kanssa päättäneet, että palkkio se pitää olla. Olimme päässeet aikaisemmin tutustumaan myös Iljan perheeseen, vaimoon sekä kahteen ihanaan lapseen. Ilja kutsui meidät kotiinsa illalliselle ja tämä kyllä jäi mieleen. Asunto oli kaupungin itä-laidalla yhdessä monista samannäköisistä neuvostokolosseista. Rappukäytävä sai meidät melkein kääntymään takaisin. Onneksi jatkoimme.

Koti oli pieni ja kontrasti ulkopuolelle tai rappuun oli niin iso kuin vain voi. Kaikki sisällä viestitti välittämisestä ja samalla niukoista resursseista. Poika oli innostunut keräämään pieniä linja-autoja. Selvä sukulaissielu minulle.

Kotiin päästyämme romahti maailma. Saimme kuulla, että koko perhe oli menehtynyt auto-onnettomuudessa Viipurin ohikulkutiellä. Ilja, vaimo ja lapset. Ja vasta äsken… Maksamatta jäänyt palkkio muuttui yhtäkkiä velaksi. Kenelle?

Tänään sen keksimme. Ilja oli Inkerin kirkon aktiiveja, joten ehkä sieltä löytyy sopiva velan ja palkkion maksun kohde? Pitää selvittää…

Kiitos jälleen, kun jaksoit lukea loppuun asti. Kirjoittelen näitä juttuja vähän fiilispohjalta pyrkien samalla tuomaan monipuolisesti esiin Viipurin historiaa. Kuvat ovat joko minun tai Mikon ottamia, jollei muuta ilmene. Papritavara on myös minun ja vanhat postikortit. Toivottavasti en loukkaa kuvissa olevia henkilöitä.