Valitse sivu


Torkkelin puiston Espilä joskus silloin 120 vuotta sitten…

 

Ennen kuin ihan kaikki muistot haihtuvat unohduksen yöhön, on syytä muistella vuoden 2018 matkaa. Kuten aiemmin on tullut ehkä jo selväksi, olemme ystäväni Mikon kanssa matkailleet Viipurissa sekalaisen seurakunnan kanssa vuodesta 2011. Tällä kertaa mukana oli maineikkaat historioitsijat Teemu Keskisarja ja Viipurin sotahistoriaan erikoistunut mainio Eeva Tammi. Tiedossa oli perinteisesen Ihantalassa käynnin lisäksi vuoden 1944 ja Viipurin menettämisen hengessä muutamalla Viipurin taistelukohteella käynti, hautausmailla romuamista sekä kauhugalleriasta suoraan kumpuavia Teemun upeita avauksia vuoden 1918 tapahtumista Viipurissa.

Tiedossa oli jo etukäteen paljon kävelyä, joten huonojalkaisille kiitos ei tällä kertaa. Palataan näihin sota-asioihin ja vuoden 1918 tapahtumiin jossain toisessa blogissa. Hyviä olivat esitykset ja aika monta kertaa veti myös porukan hiljaiseksi. Jos teillä on mahdollisuus päästä mukaan Teemun & Eevan opastamille Viipuri-matkoille, niin ehdottomasti kannattaa. Ei tule aika pitkäksi eikä ikäväksi.

 


Eeva, Teemu ja opetuslapset metsässä katsomassa, mistä päin vihollinen kesällä 1944 tuli.

 

Kuten ennenkin matka alkoi Kuopiosta. Risto Happonen ajaa ja me muut nautimme. Ylimmäisenä aikatauluttajana toimi tietenkin ajopiirturi eli Riston ajoaika. Ensimmäinen yö siksi Helsingissä ja vastaa torstaina aamulla Kiasman edestä loput matkalaiset mukaan. Monta uutta kasvoa Helsingistä ja pitkämatkaisimmat tulivat Norjasta ja Ruotsista. Melkein niin kuin Viikinkien Novgorodin valloitus, paitsi että jäätiin vaan Viipuriin. Osa joukoista oli hoitanut itsensä omatoimisesti rajalle asti ja  he odottivat meitä muita Vaalimaan Rajahovissa.

Kun teimme Mikon kanssa Aikamatka Viipuriin -kirjaa, niin ihan ensimmäisellä matkallamme oli bussissa oppaana venäläistaustainen suomalainen rouva. Ihana ihminen, joka rikkoi heti rajan jälkeen jään toivottamalla meidät kaikki tervetulleiksi miehitysvyöhykkeelle. Siitä asti rutiini on puomin laskeuduttua ollut aina sama – tervetuloa miehitysvyöhykkeelle. No, turhaa uhoa toki, mutta kyllä se tunnelmaa aina vähän nostaa.

Rajalla on aina yhtä jännää. Ensinnäkin onko jonoja? Tai, mihin asti jonot tänään ulottuvat? Onneksi bussit saavat etuilla ja tällä kertaa meni enemmän kuin hyvin. Kaikilla oli passeissa vesileimat oikein päin eikä jonojakaan ollut. Paitsi meidän jono. Matkustimme suurin osa ryhmäviisumilla ja siksi piti passintarkastukseen tehdä venäläisten aakkosten mukainen jono. Tähän mukaan vähän sähläystä ja naurua, niin ainakin yhteishenki nousi ja vieraat tulivat tutuiksi.

 


In Risto we trust!

 

Varsin kivuttomasti pääsimme siirtymään ulkomaille. Toki vielä oli niitä ylimääräisiä pysäyksiä, puomeja ja jonkun vieraan vallan virkamiehen bussiin nousuja. Vielä piti passien leimat tarkastaa ja nuppiluku ottaa.

Ensimmäinen yllättävä havainto oli rajan ylityksen jälkeinen siisteys. Vanhasta muistista meinasin jo ruveta selostamaan, että katsokaa nyt noita tienvieruksia, miten siivotonta ja huolimatonta, kun kaikki roskat heitetään auton ikkunasta eikä kukaan korjaa. No, nyt oli korjannut. Ja varmemmaksi vakuudeksi vielä tienvarressa oli siellä täällä ukkoja töissä – kuka maalamassa sillankaidetta kuka muuten vaan siistimässä. Ihmeellistä…

Venäjällä on rajavyöhykkeen käsitys vähän erilainen kuin meillä. Viipurin sisään ja ulosmenoteillä Suomeen päin on välipuomeja ja tarkastuspisteitä. Usein sotilaat antavat suomalaisen bussin mennä. Nyt tuli parikin tarkastusta. Siinä vaan hiljennetään ja pysähdytään, kun puomi ei aukea. Sitten soldaatti huonolla englannilla kysyy jotain ja kuski vastaa jotain hyvällä suomella. Käsi lippaan, sbasipo. Puomi nousee. Ei oltu rikollisia eikä vakoojia.

Viipurissa piti olla suuret elokuvajuhlat samaan aikaan kun olimme siellä. Ei näkynyt Ville Haapasaloa eikä muitakaan tuttuja venäläisiä elokuvatähtiä. Tai ei ainakaan tunnettu, vaikka olisi nähtykin. Tunnistamisongelmista huolimatta juhlat vaikuttivat matkaamme. Olimme (tietenkin) varanneet huoneet Victoriasta jo hyvissä ajoin. Ilmeisesti elokuvatähdet olivat myöhemmin tehneet saman ja me jouduimme evakkoon muualle. Harmitti, mutta ei siinä onneksi hyvin huonosti käynyt, vaikka…

 


Vanha Viipurin kaupungin sairaala valmistui vuonna 1928.


Vanha sairaalarakennus ja nykyinen hotelli on vasemmalla löytyvä kookas rakennus. Oikealla oleva pitkä entinen hallintorakennus ja sairaalan pääsisäänkäynti on päässyt ajan saatossa huonoon kuntoon.


SA-kuva/viipur.com
9.10.1941 otetussa ilmakuvassa näkyy kaupunginsairaalan (nykyinen hotellirakennus) saamat vauriot sekä tulenlieskojen mustaama hallintorakennus, joka ei nykyäänkään ole yhtään sen paremmassa kunnossa. Vesitornin kulma näkyy vasemmassa reunassa.

 

…päädyimmekin maailman (en tiedä lopusta Venäjää, koska tämä oli vasta miehitysvyöhykkeellä) omituisimpaan hotelliin, ainakin ulkoisesti. Hotellin nimi on Northern Crown ja osoite Sbornaya Prospekt 2. Kyseessä oli vanha Viipurin kaupunginsairaala Patterinmäellä Hirviaukion laidalla. Kaupungista katsottaessa Torkkelinkatu kääntyy lopulta vasemmalle ja nousee ylös mäkeä. Oikealle jää vanha vesitorni (punainen valtava tiilikuutio). Hotelli/sairaala on sen takana.

Hotellista on matkaa kaupunkiin noin kilometrin tai kaksi. Sen verran tekee hyvää kävelläkin. Jos ei, niin taksi maksaa 100-150 ruplaa. Tosin hintahaitari oli melkoinen. Kallein yötaksi pyysi kotiinpaluusta 600 ruplaa. Siitäpä melkoinen riita, vaikka tämä vastaa noin 8 euroa. Vähemmän siis kuin illalla meillä on aloitustaksa.

Taksilla on Viipurissa kyllä varaa ajaa. Ja kyllä se yötaksikin tyytyi siihen, mitä annettiin. Hellyyttävin kotiinpaluu oli ilman muuta eräällä vähän huonojalkaisella herralla, jonka ystävällinen poliisi toi vaimon kera hotellille. Hyvää suomea puhunut poliisi sanoi, että vanhojen ihmisten ei ole hyvä kävellä yöllä pimeillä kujilla. Meistä kukaan mitenkään vanha nyt ollut…

 


Viipurissa pidetään huoli erityisesti seniorituristeista.

 

Hotelli Pohjan Kruunun teki erikoiseksi se, että sen eteen oli rakennettu lato. Tai oikeastaan se oli yhdistetty marketti ja hotellin vieraille tarkoitettu ravintola. Mutta ladolta se näytti. Sen läpi kulki käytävä, jota lämmitti ravintolan ilmalämpöpumppu. Tunnelma oli käytävässä lähinnä surrealistinen. Kauppa oli oikein hyvä ja ravintola… no, siellä oli myös ravintola, josta sai aamiaista.

Se olikin ihan oman juttunsa. Ryhmän piti saapua aamiaiselle annettuna aikana, tasan. Kun kaikki olivat istuneet, toivat tarjoilijat ensin jokaiselle kaksi palaa valkoista leipää, voita ja kaksi palaa leikkelemakkaraa. Sitten lautasellinen puuroa tai jonain aamuna munakasta (kai) ja kahvit ja ylimakea kuiva pulla. Siitä lähti päivä lentoon ja tukeva aamiainen takasi sen, että jo lounaalla kaikilla olikin jo kova nälkä.

 


Runsas ja maittava lounas täyttää hyvin niukan aamiaisen tyhjäksi jättäneen vatsan. Onneksi tämä kaupungilla nautittu lounas oli poikkeus. Nälässä maistuu vähän ryppyisempikin pihvi.

 

Jo ensimmäisenä aamuna lähti liikkeelle huhu, että aamiaiseen piti kuulua nakkeja. Ei tullut nakkeja yhtenäkään aamuna, paitsi viimeisenä, kun kävimme itse niitä siitä marketista ostamassa. Ravintolan neidit eivät suostuneet niitä meille lämmittämään, joten kylmänä ne oli popsittava. Sanomattakin selvää on, että ravintolan neidit eivät edes hymyilleet meidän nakeillemme. Eivätkä hymyilleet kyllä meillekään koko aikana. Se ei vaan kuulu tapoihin.

 


Kaupan nakki hotellin aamiaisella maistui syöjille mutta ei naurattanut neitejä.

 


Olisiko niin, että hotellissa on maanantai munien keittopäivä. Me saimme tämän sunnuntaina.

 

Itse hotelli oli paljon parempi kuin olisi siitä edellä seisovasta ladosta voinut edes aavistaa. Siistit ja tilavat huoneet, vessa ja toimivat suihku – tarviiko sitä muuta? Ai niin, Suomen telkkari näkyi, jos se jotakin kiinnostaa. Jokainen kerros oli nimetty jonkun pohjoismaan ja huoneet sen maan jonkun kaupungin mukaan. Me taisimme nukkua kotoisesti Rovaniemellä.

No, mitäpä Viipurissa tehdään sitten kun on majoitettu hotelliin? No, lähdetään hotellista kiirunvilkkaa kaupungille. Niin mekin. Ensimmäinen rasti oli kuitenkin alakerran latomarketti ja sen hyvin varustettu viinaosasto. Pari pulloa skumppaa kassiin ja kaupungille. Oli syytä juhlia.

 


Jo 44 vuotta naimisissa – saman kaverin kanssa. Tätä on syytä juhlia ottamalla pienet Torkkelinpuiston Hirvi-patsaan hellässä huomassa. Onnittelut vielä kerran Pirjo ja Pertti.

 

Oli Pirjon ja Pertin hääpäivä. Sen kunniaksi istahdimme Torkkelin puistossa olevan Hirvi-patsaan vierelle. Siinä me aika aikuiset kökötimme puiston penkillä ja joimme lämmintä pussiskumppaa muovipikareista. Joskus ajatus on tärkeintä!

Viipurissa törmää helposti rinnakkaistodellisuuteen. On kuin rajan jälkeen turistit imaistaisiin mustaan aukkoon, jossa aliavaruuden aikavääristämä heittää meidät lopulta multiuniversumi-Viipuriin. Niin, että siellä samassa kaupungissa ja samoilla kaduilla asuu omissa vaihtoehtoisissa todellisuuksissaan venäläisiä ja sitten on meitä turisteja. Olemme samassa paikassa, mutta emme näe toisiamme. Molemmat toimittavat arkisia askareitaan – pussiskumppaa puistonpenkillä – eikä kukaan toisesta ulottuvuudesta huomaa tai ole huomaavinaan. Viereisellä penkillä istui venäläisiä, jotka eivät pienimmälläkään eleellä osoittaneet, että olisimme olleet samassa todellisuudessa. Heidän silmänsä saattoivat nähdä meidät mutta järki sanoi, että tyhjä penkki siinä on.

Ei siinä, että tämä häiritsisi. Pikemminkin kummastuttaa. Ihan kun venäläiset eivät oikein vieläkään tietäisi, miten meihin pitäisi suhtautua. Da, kyllähän ne rahaa tuovat, mutta ei niistä muuten tarvitse välittää? Olisi ihan kiva ottaa vähän kontaktia ja morjestaa. Viipurihan on aina ollut kansainvälinen ja monikultturellinen kaupunki, jossa on puhuttu neljää viittä kieltä ja kumarrettu monia kuvia. Ehkä tämä on venäläisille vieläkin vähän outo juttu. Harmi.

 


Jussi Mäntysen kuuluisan Hirvi-patsaan kipsimalli lahjoitettiin aikoinaan Helsingin yliopiston Eläinmuseolle. Tästä tehty ensimmäinen pronssivedos paljastettiin Viipurissa vuonna 1928. Lahteen saatiin toinen vedos vuonna 1955, kolmas Turkuun 1969 ja vihdoin neljäs Helsinkiinkin vuonna 1972.

 

Yksi Viipurin keskeisimmistä suomalaisnähtävyyksistä on Aallon kirjasto Torkkelin puistossa. Siinä se on Punaisenlähteen torin kohdalla puiston siimeksessä. Kirjastoa kyllä kelpaa ihailla sekä ulkoa että sisältä. Jollain aiemmalla käynnillämme sattui sellainen siunattu erehdys, että meillä oli matkassa yksi arvostettu arkkitehti, joka oli nuorena miehenä ollut töissä entisen viipurilaisen arkkitehdin Otti-Iivari Meurmannin toimistossa ja oli vielä syntyjään aito kantakirjaviipurilainen. Olimme etukäteen kirjastokäyntiä varatessamme yrittäneet kertoa tämän kirjaston väelle. Siellä oli (onneksi) ymmärretty meidät väärin ja siksi saimme perusteellisen kiertokäynnin remontoitavassa rakennuksessa. He luulivat, että olimme kaikki kuuluisia suomalaisia arkkitehtejä? Emme rohjenneet oikaista asiaa.

Remontti oli todella perusteellinen. Koko rakennus purettiin ulkopinnoiltaa kantaviin rakenteisiin asti ja sen jälkeen rakennettiin uudellen vanhojen piirustusten mukaan. Alkuperäistä näkemättä, uskallan sanoa, että ihan on kuin uusi – tai siis vanha, alkuperäinen. Työstä meidän on kiittäminen herra Putinia, joka antoi sekä rahat että mahtikäskyn. Ja, kun käsky käy tarpeeksi ylhäältä, niin kyllä naapurissa alkaa tapahtumaan. Ja, että miksikö Putin näin heltyi?? Siitä saamme kiittää ymmärtääkseni presidentti Tarja Halosta, joka rakentavalla kannustuksella sai Putinin antamaan rakentamiseen riittävät varat ja arvovallan. Ja näin, samalla kun kirjastoa katsellessamme kiroamme sen kohtaloa maailmanpolitiikan pyörteissä, voimme suoda lämpimän ajatuksen valtionpäämiehille Putin ja Halonen.

 

 

Ennen remonttia kirjasto näytti todella pahalta sisältä.

 

Nyt kirjastoa on paljon helpompi katsoa myös sisältä.Tätsy ja Riitta-serkku käykööt malleista. Katossa näkyy Allon nerokkuutta. Akustisesti optimaalinen aaltoileva katto. Hienosti entisöity tämäkin yksityiskohta.

Kirjaston suomea puhuva täti esittelee meille lukusalia ja sen puistoon avautuvia valoisia ikkunoita.”Da, näin se valo tulvii sisään tänne lukusaliin…”

 

Me saimme kirjastossa jälleen poikkevan hyvän kohtelun, kun kysyin, onko heillä sellaista kirjaa hyllyssä kuin – ”Aikamatka Viipuriin”? Piti nimi kirjoittaa oikein paperille. Hetken hämmennyksen jälkeen meitä tuli palvelemaan suomea hyvin puhuva mukava rouva, joka vei meidät sisätiloihin erilliseen huoneeseen. Epäilyttävää – ei toki. Käytävältä löytyi suomalaisen kirjallisuuden huone. Siellä oli jos mikäkin Viipuria käsittelevä suomalainen kirja siististi hyllyssä lukijoitaan odottamassa. Ja oli siellä meidänkin kirjamme, itse asiassa useampikin. Minulla hymy leveni ja rintakaari komistui, kun saatoin sanoa rouvalle, että minä olen tämän kirjoittaja. Sen jälkeen kirjasto olikin meille auki ja grand tour alkoi. Lopuksi sain vielä laittaa kirjaston kappaleeseen omistuskirjoituksen.

Rouva selvästi innostui tapaamisestamme ja niin mekin. Tästä(kin) käynnistä jäi pelkästään hyvä mieli. Mutta kohta alkoi olla jo nälkä…

 

 

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain piirustaa kirjaston kirjaan ihan luvan kanssa. Aika makea tunne.

 

Runsaan aamiaisen ja lounaaksi nautitun persoonallisen ryppypihvin jälkeen alkoi illan suussa jo suussa napsamaan ja mahassa mourimaan – tyhyyttään toki. Kirjastosta oli lyhyt matka kohtaamispaikkaamme Espilään. Näin se nyt vasta ensimmäisen kerran ja tippa tuli silmään, liikutuksesta. Sanoin kuvaamattoman hyvä tunne, kun huomasimme monesta pikku asiasta, että Viipuri pesee kasvojaan ja avautuu. Suomalaisuus ja perimä näkyvät katukuvassa ja sitten vielä tämä – vanha kunnon Espilä. Vanhan mallin mukaan vähän mukaillen rakennettu, mutta selvästyi tunnistettavissa vanhaksi ja alkuperäiseksi. Hattu pois päästä ja nöyrin mielin sisään…

 

Ensinäkymä on tyrmäävä. Melkein kun vanhasta 120-vuotta vanhasta kuvasta…

Kaunis kesäilta, ystäviä, juttuja ja tarinoita – historian havinaa vanhan Espilän terassilla. Tässä ovat sata vuotta sitten istuneet sen ajan viipurilaiset tekemässä tätä ihan samaa ja siemailleet. Puistossa kuului ennen lavalta laulua ja torvisoittoa.

Uusi Espilä sisältä. Näkymä suureen saliin, jonka takana Torkkelin puisto. Ruokailemassa bussilastillinen aikamatkailijoita. Espilästä varmaan myöhemmin lisää, mutta jo nyt. Hiton hieno, vaikka ei ihan replica olekaan. Ruoka on myös hyvää ja suomalaiset ovat selvästi ravintolan keskeinen kohderyhmä. Jälleen tuli hyvä mieli. Ja haikea…

 

Jo riittää, tällä kertaa. Ensi kerralla taas uusi Viipuri-tarina.

 

Sain tänään uuden vanhan osakekirjan- Viipurin Pyöreä Torni Osakeyhtiö vuodelta 1923. Sen tarina on ainakin tulossa.

 

Mukavaa Joulua.

 

PS tämä blogi on julkaistu 19.12.2018 huolimatta siitä, mitä etusivu väittää 😉