Olin ajatellut, että en näihin blogeihin juuri Viipurin synkkiä sota-aikoja viitsi tuoda. Mutta niin vaan nyt tuon. ”Syyllinen” on ystäväni Pertti, joka levitti sohvalleen isänsä peruja olevia akvarelleja talvisodan Viipurista. Näitä ei vaan voinut sivuuttaa. Pertti ja Aila muuttavat pienempään asuntoon ja taulut eivät enää uuteen kotiin mahdu. Minä en niitä voi ostaa, vaikka mieli tekisikin. Ehkä joku muu haluaa vielä enemmän?

Pertin kuopiolainen isoisä oli tykistön majuri Reino Kekkonen. Hänen alaisenaan toimi jossain vaiheessa taiteilija Matti Taskinen (1895-1972), joka oli puolestaan ollut sijoitettuna Viipuriin talvisodan aikaan. Näin ainakin tarina muistinvaraisesti meni ja taulut antavat omalta osaltaan asiaan vahvistusta. Taskinen suoritti Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun 1928-29 ja hänen taiteellinen debyyttinsä oli vuonna 1930 Viipurissa.

Kun katsoin tauluja siinä Pertin sohvalla, tuli tietenkin suuri suru ja ahdistus. Viipuri kokee niissä kovia, vuotaa verta ja vaikeroi tuskissaan. Tuntuu kuin olisin itse taulujen maisemassa, Viipurin kujilla ja kaduilla hengittämässä sodan polttamien talojen katkeraa savua. Autio kaupunki ja hallitsemattoman tulimyrskyn ääni huumaa surrealistisella epätodellisuudellaan. Tulen raivo polttaa kasvoja. Yskin ja kiroan maailman pahuutta.

Tällaistako se oli – katkera loppu talvisodan Viipurissa?

Taiteessa ei ole kovin yleistä kuvata sodan kauhuja, raunioita ja tulipaloja. Toki me kaikki tunnemme Pablo Picasson vahvan ja kantaa ottavan Guernica-taulun, joka kuvaa Espanjan sisällissotaa ja sen kauheuksia. En pysty varmuudella sanomaan, onko taiteilija Matti Taskinen ollut taulujaan maalatessa joka kerta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vai onko kuvissa myös valokuvista lainattua? Ainakin yhdestä Pertin hallussa olevista akvarelleista taiteilija Taskinen on maalannut myös eri versioita – öljyväreillä? Vanhasta Viipuria käsittelevästä kirjallisuudesta löytyy kuva ainakin vanhan tuomiokirkon/varuskuntakirkon tulipaloa esittävästä toisesta taulusta.

Useimmissa tauluissa on signeerauksen lisäksi päivämäärä ja jossain jopa kellonaika. Vaikuttavia ja tärkeitä teoksia Viipurin tuhosta joka tapauksessa. Taiteelle ominaisen tulkinnan lisäksi Taskinen on selkeästi ollut asialla myös tapahtumien dokumentoijana. Hän on halunnut käyttää taiteilijan osaamistaan tallentaakseen ja kertoakseen jälkipolville, miten Viipuria raiskataan.

Ensimmäisessä taulussa Taskinen kuvaa maisemaa Repolankadulta kohti taustalla häämöttävää Kannaksenkatua ja asunto-osakeyhtiö Otsoa.  Etualalla olevasta risteyksestä menee vasemmalle Lallukankatu ja oikealle Tottinkatu. Risteyksen jälkeen vasemmalla on Lallukan talo, missä mesenaatti ja kauppaneuvos Juha Lallukka asui toisen kerroksen kulmahuoneistossa. Nykyään huoneiston omistaa Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain seura Pamaus.

Puutalo, joka tässä Taskisen ensimmäisessä taulussa palaa, sijaitsi osoitteessa Repolankatu 6.  Talossa toimi viimeksi Kahvila-Ravintola Kultainen Karhu. Kyseessä oli IKL-taustainen yhtiö ja asiakkaat koostuivat pääosin sen ajan ns. isänmaallisista tahoista. Mahtoiko pommittaja tietää kohteensa?

Viipurin vaiheet talvisodassa on dokumentoitu ja tutkittu perusteellisesti. En siksi lähde kertaamaan taisteluja, pommituksia enkä aavetykin synnyttämää kauhua. Antaa taulujen ja dokumenttien puhua omaa kieltään.

Sen verran kuitenkin, että meidän on hyvä ymmärtää, että Viipuri vaurioitui todella pahoin talvisodassa. Käytännössä kaikki Patterinmäeltä itään paloi ja tuhoutui. Keskustassa paloi valtaosa puutaloista, jopa kokonaisia kortteleita. Kivitalot saivat myös osumia – usein palopommeista, jotka olivat suhteellisen pieniä ja tuhovoima perustui rakennuksen syttymiseen. Kivitalot saattoivat palaa sisältä ontoiksi. Kivimuurit kuitenkin pysyivät pystyssä.

Sotien jälkeen neuvostoliittolaiset uudet asukkaat purkivat huonoimpaan kuntoon pommitetut kivitalot ja käyttivät niiden tiiliä vähän parempikuntoisten luurankojen korjaamiseen. Joskus talot korjattiin alkuperäiseen muotoon, joskus kattolinjat muokattiin uusiksi ja rakennettiin ehkä kerros tai kaksi lisää. Uutta neuvostokaupunkia rakennettaessa ei arkkitehtuurilla ollut juuri sijaa.

Seuraava Matti Taskisen taulu on signeerattu 14.2.1940 klo 16.00. Siinä palaa vanha Viipurin Maaseurakunnan kirkko. Aikalaiset Emil Koponen ja Eero Virtanen ovat vuonna 1941 kirjoittaneet kirjan Viipurin viimeiset päivät. He saavat nyt kertoa, mitä alla olevassa tauluissa tapahtuu (s. 111):

”Tuhopolttolauantaina 10.2.1940.

Mutta verrattomasti pahinta jälkeä tekivät ympäri kaupunkia kokopäivän ja illan raivoavat kymmenet tulipalot. Kummallisinta oli, että kaupungin toiseksi vanhin temppeli, Maaseurakunnan kirkko, ent. Dominikaaniluostari, pääsi tuhoutumaan, sillä vss. sotapäiväkirjan merkinnän mukaan nähtiin sen lähettyville pudotetun palopommeja (jo klo 15). Kukaan ei siis ryhtynyt pommeja etsimään ja ajoissa sammuttamaan, koskapa ne olivat saaneet rauhassa kyteä ja syttyä hitaasti tuleen kirkon huonosti palavassa sisustassa, sillä vasta illan suussa huomattiin liekkien tulvehtivan ikkunoista – ilmoitus paloasemalle tehtiin klo 17.28. Silloin oli kaikki jo myöhäistä.

Ankarin ponnistuksin saivat sammutusmiehet toki varjelluksi lähimmän ympäristön, mutta kunnianarvoisa pyhäkkö, joka mustainveljesten luostarina oli peräisin jo vuodelta 1491 ja joka nykyisessä yksinkertaisessa kauniissa muodossaan oli itsensä Engelin restauraatiota, oli mennyttä. Kuin orkesterin kapellimestarin suitseva tahtipuikko sen kultainen risti säkenöiden leimusi ylinnä sieltä Etelävallien korkeimmalta kummulta ohjaten valtavaa tulisinfoniaa, joka jymisten ja humisten soi yli koko kaupungin…

Vanhan Viipurin lopun alku oli koittanut – vaikka ei sitä vielä ehtoona tajuttu.”

Tuhon sunnuntai 18.2.1940

”Kun katselin illan suussa laitakaupungilta keskikaupungille, ei nähnyt muuta kuin tulta ja savua – lännestä päin katsellen vain Viipurin linnan harmaa siluetti kuvastui vaaleampana tummaa savutaustaa vasten, mutta senkin jylhä hahmo näytti aivan kutistuvan sen takana korkealle taivaalle kohoilevan liekki- ja savupilven syliin. Ja kun asteli Neitsytniemen kasarmirakennusten lämmöstä ohi Nälkälinnan Neitsytniemen ja Sorvalin tienhaarasta lähtien kaupunkia kohti, tulvahti jo siinä vastaan uusi kuumuusaalto – Vanhankaupungin lämpövyöhyke.”(Viipurin viimeiset päivät s. 138)

”Vasta palaneen Linnansillan ohi päästyä alkoi selvemmin erottaa savun keskeltä rakennusten ääripiirteitä. Yhä piti Torkkeli Knuutinpoika tuossa Museotorilla tiukasti kättään miekankahvassa ja silmäili hyväksyvästi uljasta linnaansa, jonka harmaanpunertavassa kivessä tulenvarjot vaihtelivat… Ei toki vielä ollut koko Vanhakaupunki raunioina. Mutta pahaa aavistuttava hehku löi vastaan noustessa ylös Linnankatua, ja kun ehti Hotelli Andrean kulmaan (Piispankadun kulma), toteutui pelko: Viipurin vanhin temppeli – Varuskunnan kirkko – Viipurin vanha tuomiokirkko – Agricolan hautatemppeli oli tulessa! Vain tosi viipurilainen saattaa täysin ymmärtää sen mykistymisen, joka hänet lannisti tuon temppelin palon edessä. Mitä muistoja nousikaan katsojan mieleen hänen tyrmistyneenä tuijottaessa valtavaa näkyä… (Viipurin viimeiset päivät s. 139)

Vanhan kirkon tuhon dramatiikkaa lisäsi se, että se toimi talvisodan sankarivainajien kokoamispaikkana, mistä vainajat oli tarkoitus lähettää kotimaan multiin. Ennen tuhon sunnuntaita 18.2 1940 kirkkoon oli koottu 114 Summan sankarivainajaa. He kaikki paloivat kirkon mukana ja vasta jatkosodan aikana vainajat saatiin kaivettua raunioista ja haudattua kirkon viereen perustettuun sankarihautaan. Vain pieni osa vainajista saatiin tunnistettua ja muutama lähetettiin kotiseuduilleen. Kirkon vieressä on tästä muistomerkki.

Juuri tätä viimeistä sota-aiheista teosta maalatessa taiteilijalle olisi pitänyt tulle erityisen kuumat oltavat. Tässä ollaan Pohjolankadulla ja selän takana on Salakkalahti ja Karjalankatu (sota-aikana Mannerheiminkatu). Edessä häämöttää Viipurin maalaiskunnan ja Viljelyksen talot Punaisenlähteentorin laidalla. Nykyään Pohjolankadun löytää helposti. Se kulkee torilla toljottavan Leninin patsaan takana.

Pohjolankadun molemmin puolin on täyden palamisen vaiheessa olevia puutaloja. Vasemmalla ollut kortteli paloi kokonaan eikä koko isolla – nyt puistokäytössä olevalla – tontilla ole muuta merkkiä vanhoista rakennuksista kuin muutama kivijalan kappale siellä täällä. Oikealla paloivat niin ikään kaikki puutalot. Pohjolankadun ja sitä risteävän Maununkadun kulmassa sijaitsi Albin Kemppi Oy:n liike.

Albin Kemppi syntyi 13.10.1872 Säämingin pitäjässä lähellä Savonlinnaa. Käytyään kansakoulun ja vuoden Sortavalan seminaaria Kemppi lähti liikeuralle – ensin apulaisena useammassa liikkeessä ja lopulta ompelukonekauppiaana 7,5 vuotta Ivan Ratisen liikkeessä. Vuonna 1900 Albin Kemppi perusti Viipuriin oman liikkeen, joka aluksi sijaitsi Mustainveljesten kadulla aivan kauppatorin ja Pyöreän Tornin vieressä.

Vuonna 1917 Kemppi muutti liikkeensä osakeyhtiöksi myyden kuluttajille ompelukoneiden lisäksi polkupyöriä, kirjoituskoneita, kutomokoneita sekä metsästys- ja ampumatarvikkeita. Kempillä oli myös oma korjauspaja, jossa oli 20 työntekijää.

Vuonna 1908 Kempin liikkeen osoite muuttui – Pohjolankatu 4 – Maununkadun ja Pohjolankadun risteyksessä.

Kun kaikki oli vielä hyvin.

Anteeksi, ei ole ollut tarkoitus synkistellä eikä kieriskellä vanhoissa juoksuhaudoissa ikäviä asioita muistellen. Viipurissa pitää myös viihtyä ja nauttia. Eikä Matti Taskinenkaan ollut pelkästään Viipurin alennustilan todistaja. Kyllä hän on maalannut paljon muutakin Viipuriin liittyvää. Arkea, iloa, kauniita maisemia ja sellaista Viipuria, mitä me kaikki tahdomme muistella.

Siksi pois paha mieli ja murhe. Tämä viimeinen kuva puhukoot puolestaan. Niin kaunis oli Viipuri!

Tämän hieman harvinaisemman kuvakulman taiteilija Taskinen on löytänyt Torkkelin puistosta kauppatorin päästä. Vasemmalla häämöttää Pietari-Paavalin ruotsalais-saksalainen kirkko. Oikealla Pyöreä torni ja välissä Karjaportinkatu ja taustalla ”Pirunkirkko” ja Viipurin linna.

Kiitos, kun jaksoit lukea tänne asti. Kirjoittelen näitä blogeja vähän fiilispohjalta ja nyt oli tämmöinen fiilis. Kuka nyt sotaa ja hävitystä haluaisi muistella? Ystäväni Pertin myyntiin laittamat taulut vaan kolahtivat. Ja onhan se vähän niinkin, että sota ja hävitys, jos mikä, kuuluvat Viipurin historiaan ja melkein jopa arkeen. Niin kovasti on historia Viipuria kohdellut.

Akvarellit ovat siis Pertin ja myynnissä. Osakekirjat ovat minun, eivätkä ole myynnissä. Pikemminkin päinvastoin. Etsin niitä lisää… Valokuvat ovat minun ottamiani, jos muuta ei ilmene. Anna mielellään palautetta joko sivuille tai suoraan: pekka@kantanen.net

Ensi viikolla Viipuriin ja sen jälkeen jälleen uusia näkökulmia.