Valitse sivu


Kansallisarkisto

 

Toivottavasti pikku pysähdys siellä Hotelli Vyborgin aulabaarissa on ollut miellyttävä. Nyt on kuitenkin syytä siirtyä matkalla eteenpäin. Vai tuliko siinä istuessa kenties mieleen, että mikäs paikka se tämä sitten ennen vanhaan on ollut? Ei alun perin ainakaan Hotelli Vyborg!

Aivan oikein.  Itse asiassa olette siemailleet virvokkeita vanhan suomalaisen hotelli Knut Possen suojissa. Nimensä hotelli sai ruotsalaiselta soturilta Knut Jönsson Posselta, joka menestyksekkäästi puolusti Viipurin linnaa venäläisiä vastaan vuonna 1495. Possen nimi liitetään myös vanhaan legendaan Viipurin pamauksesta. Hänen kerrotaan räjäyttäneen yhden Viipurin Linnan torneista ja pelästyttäneen suuriruhtinas Ivanin hyökkäävät joukot. Maineikas  viipurilainen Teollisuuden ja -liikkeenharjoittajien Seura Pamaus on tästä ottanut itselleen nimen. Tämän pamauksen tarkoitus oli alunperin karkoittaa ”icke fennomaanit” vallasta Viipurissa.

Pamauksen jälkeen Knut Posse lähti yhdessä Svante Sturen kanssa kostoretkelle itään, poltti ja ryöväsi Ivangorodin linnan Narvanjoen itärannalla. Lopuksi ennen kuolemaansa 1500, Knut Posse ehti vielä solmia aselevon naapurin kanssa 50 vuodeksi. Posse haudattiin Turun tuomiokirkkoon muiden sankareiden seuraksi.

Niin, eihän näillä asioilla enää hirveästi merkitystä ole meidän jokapäiväisessä elämässä. Mutta on se kuitenkin hyvä tietää, kenen kunniaksi nimetyssä ravintolassa oluensa juo.

 


Hotelli Knut Posse mainosti itseään mm. tulitikkuetikeissä.

 

Hotellin lisäksi tässä vuonna 1928 valmistuneessa talossa toimi Karjala lehden toimitus ja Karjalan Kirjapaino Oy sekä Colombia kahvi Oy:n kahvila ja kahvikauppa.  Ja taas päästään aikakapselissa sukeltamaan historiaan…

 

Finna
Illallinen Knut Possen tapaan 5.3.1938 hintaan 75 markkaa.

 

Tällä kertaa pintaudumme 1890-luvulle, jolloin Viipurissa, kuten koko Suomessa orastava lehdistö haki elintilaa ja elämisen mahdollisuuksia virkavallan ja sensuurin puristuksissa. Miten suhtautua vallanpitäjien uusiin venäläistämistoimiin ja vapauden rajoittamisiin ja miten suoraan uskallettiin näitä vastustaa? Suomalaiset jakautuivat näiden asioiden suhteen myöntyväisempiin vanhasuomalaisiin ja venäläistämistä jyrkemmin vastustaviin nuorsuomalaisiin. Tämä yhteiskunnallinen jako näkyi miltei kaikessa, myös lehdistössä.

Vuonna 1894 aloittanut Viipuri-lehti joutui myöntyväisyyspolitiikan äänitorvena taloudellisiin vaikeuksiin. Viipurin liike-elämä ei halunnut enää tukea vääränä pitämäänsä politiikkaa omilla ilmoitusmarkoillaan. Sen kova kilpailija oli nuorsuomalaisten jo aiemmin perustettu Viipurin Sanomat, josta tuli myös kaupungin valtalehti, hetkeksi.

Venäläiset viranomaiset määräsivät Viipurin Sanomia välillä julkaisukieltoon. Vaan ei se auttanut, kun lehti jatkoi valitulla linjalla. Lopulta 1901 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov hermostui ja antoi viimeisen niitin. Lehti lakkautettiin pysyvästi ”sen yleisen vahingollisen suunnan johdosta”.

Jostain piti nyt saada uusi lehti tilalle…

 


Karjalan Kirjapaino Oy:n osakekirja vuodelta 1935. Yhtiöllä on tähän menessä ollut jo neljä eri kotipaikkaa – Viipuri, Lahti, Helsinki ja Lappeenranta.

 

Tehtailijaksi ylennyt puuseppä Matti Pietinen (hänestä lisää myöhemmissä blogeissa) ja kuopiolaissyntyinen tukkukauppias William Lindell (myöhemmin Otsakorpi) perustivat muutaman muun miehen kanssa uuden lehden – Karjalan Kirjapaino Oy:n. Perustamiskirjat allekirjoitettiin 1901. Siitä alkoi Viipurin ja koko Karjalan valtalehden taival. Vuonna 1928 Karjalankadun varteen valmistui komea punatiilinen arkkitehti Paavo Uotilan suunnittelema toimitalo. Kadun varren tiililinnassa oli siis hotelli Knut Posse ja lehden toimitus. Painokoneet sijoitettiin pihalla olevaan kivirakennukseen.

 


Karjala on laskuttanut Osakeyhtiö Rakentajaa kahdesta ilmoituksesta 972 markkaa. Hinta sisältää 10% maanviljelijäalennuksen. Aika joustavia olivat alennuskriteerit.

 

Karjala-lehden ensimmäinen näytenumero julkaistiin 1.1.1904. Lehti ilmestyi aluksi kuusi kertaa viikossa ja toimi ennen sotia kokoomuksen äänenkannattajana. Lehteä alunperin kustantaneen Karjalan Kirjapaino Oy:n jälkeen on kustantajana toiminut vuodesta 2011 Karjala-lehti Oy.

Karjala ilmestyy yhä kerran viikossa ilmestyvänä ”heimolehtenä”. Sodan jälkeen toimitus lähti kiertomatkalle ympäri Suomea. Lehden kotipaikka oli Viipurin jälkeen ensin Lahdessa, sitten Helsingissä ja lopulta nykyisessä paikassaan Lappeenrannassa. Karjalan Kirjapaino Oy toimituksineen ymmärtää syvällisesti, mitä tarkoittaa olla siirtokarjalainen. Hyvä lehti ja kannattaa lukea aina kun on mahdollista. Karjala on ainoa suomalainen sanomalehti, joka on ilmestynyt neljässä eri paikassa.

Ehkä nyt on vihdoin aika jättää sisätilat taakseen ja siirtyä maineikkaan viipurilaisen valokuvaajan Eino Partasen matkassa ulos Karjalankadulle. Suunta on sama kuin kuvan naisella, kohti Torkkelinkatua…

 

Eino Partanen
Tämä intensiivinen kuva kesäisestä Viipurista suorastaan kutsuu katsojansa mukaan kävelylle. Ylioppilasneito ja katumaisema voisivat Viipurin sijaan olla yhtä hyvin Pariisista. Knut Possen talo päättyy aivan kuvan reunaan. Musta takkinen rouva katselee siinä Eino Partasen firman, Helioksen nöyteikkunaa. Päällä mainos Mimosa-film.

 

Nykyisessä Viipurissa tiililinnan jälkeen tulee iso aakee laakee. Jos tarkkaan katsoo, niin huomaan, että kadunvieressä kulkee seinälinjan suuntaisesti mitä hienoin vanha suomalainen kivijalka. Kivet ovat yhä ajan ja taisteluiden jälkeenkin sekä siistissä rivissä että tukevassa pinossa limittäin toinen toistaan tukien ja sitoen. Eino Partasen valokuvausliike Helioksen myymälä oli kiinni isomman talon kivimuurissa vähän ahtaan oloisessa paikassa. Talon seinälinjat ovat vielä hyvin nähtävissä.

Tämän aakeen laakeen perällä on pari kivistä piharakennusta nyt hyvin näkyvillä. Siellä piti majaansa 1920-luvulla kankaisiin ja käsitöihin erikoistunut  pienimuotoinen Ainola Osakeyhtiö.

Yhtiön pääosakas Hilja Sorvali omisti myöhemmin myös naapurissa osoitteessa Torkkelinkatu 16 yrityksen nimeltä Kangasaitta, puhelin 2819. Hilja harrasti myös kulttuurin tukemista ja esimerkiksi vuonna 1938 lahjoitti 20 markkaa Suomen Kulttuurirahaston perustamiskeräykseen.

 


Osakeyhtiö Ainolan osakekirja vuodelta 1920. Omistajaksi on merkitty Olga Appelqvist. Osakekirjan allekirjoittajina ovat Mimmi Henriksson, Hanna Auramo sekä Ida Soininen, jolla oli samassa korttelissa myöhemmin ravintola Automaatti. Soininen toimi Viipurin talousammattikoulun johtajana ja kirjoitti myös alan kirjoja.

 

Tämän kulmatontin molemmilla sivuilla oli ennen kaksi puutaloa. Karjalankadun puolelta löytyi Helios ja vaihtelevasti eri liikkeitä eri aikoina. Torkkelin kulmassa ja sivulla oli Starckjohanin myymälä. Taloista Karjalankadun puoleinen ei selvinnyt sodasta ja Torkkelin puoleinen taasen ei kestänyt rauhaa. Venäläiset purkivat sen päästettyään sen ensin huonoon kuntoon. Korttelin helmi on Torkkelin puolella oleva vanha Sergejeffin kivikartano. Antaa Aikamatka Viipuriin -kirjan kertoa:

Vuonna 1840 syntyi kaukaisessa Jaroslavin kuvernementissä upporikkaan kreivin maaorjaksi eräs Feodor Sergejeff. Nuori Sergejeff halusi itselleen parempaa, ja hän saapui 14-vuotiaana Viipuriin, jossa hän astui kauppias Schushinin palvelukseen. Vajaassa 20 vuodessa Feodor lunasti kaupan itselleen ja laajensi toimintaa tukkukauppaan ja teollisuuteen. Nuori Sergejeff ymmärsi, että vaurastuva väestö kaipasi nautintoja ja niiden toimittajaa. Sergejeff keskittyi tuomaan maahan jaavalaista teetä, tupakkaa ja myöhemmin myös panemaan olutta. Eikä aikaakaan, kun Sergejeffin tupakkatehdas oli Viipurin suurin teollisuuslaitos ja panimo koko maan neljänneksi suurin.

 


Pihan perällä pilkottaa Ainola Oy:n tilat. Tontin reunassa menee kivijalka ja kaiken kruunaa Sergejeffin kotipalatsi. Tämän kuvan ottamisen jälkeen Torkkelin puolelle tyhjää tonttia on tullut jäätelökioski. Hyvä, siitä se business alkaa.

 

Entinen maaorjan poika ja kouluja käymätön Feodor arvosti sekä koulutusta että kulttuuria. Menestyvänä liikemiehenä hänellä oli halujen lisäksi myös varoja tukea molempia. Hän sai vuonna 1892 kauppaneuvoksen arvonimen ansioistaan elinkeinoelämässä ja hyväntekeväisyydessä. 1880-luvulla Sergejeff rakensi itselleen arkkitehti Frederik Odenwallin piirtämän kaksikerroksisen rokoopalatsin Torkkelinkadulle vanhan puutalon viereen.

Sergejeff rakensi talon itselleen asunnoksi ja yritykselle konttoritiloiksi. Ukko asui itse yläkerrassa ja toimisto oli katutasossa. Vuonna 1907 Sergejeffit rakensivat Revonkadulle suuren asuintalon. Sinne muuttivat sekä firman pääkonttori että seuraava sukupolvi perheineen. Ukko Sergejeff asui rokokoopalatsissaan kuolemaansa vuonna 1924 asti. Tämän jälkeen taloa emmännöi kauppaneuvoksen leski kuolemaansa asti 1930-luvulla.

Rokoopalatsi ja Revonkadun talot ovat yhä jäljellä muistuttamassa meitä suuresta hyväntekijästä ja liikemiehestä. Suku ylläpitää Helsingissä yhä teekauppaa ja panimosta ei ole Viipurissa tarinoiden lisäksi edes raunioita jäljellä. Mutta Sergejeffin olutpanimoon liittyvät tarinat ne vasta hauskoja ovatkin.

 

 


Kuopiossa Ranin myi Savon Viina mainostamalla, että se ”aikaan saattaa raikkaan hengityksen ja hövelin käytöksen”. Sergejeffin oluesta sai sen sijaan Voimaa.

 

 

Panimotarinoista ja etiketistä tulee väistämättä mieleen – no, olut.

Ja jokos taas suu napsaa? Johan tässä olikin jo kävelty.

Ei hätää. Sivuutetaan seuraavana oleva Konkosen talo (1908) sutjakkaasti, kuten myös sodassa tuhoutuneen puutalon kohdalle jäävä puisto istutuksineen. Katse päättäväisesti vaan eteenpäin. Virkistävä keidas tulossa heti kohta seuraavassa kadunkulmassa.

Tervetuloa olutravintola Championiin.Tämä on Viipurin perinteisin (yli 20 vuotta), tunnelmallisin ja keskeisin pubi. Usein on täällä tultu käytyä eikä koskaan ole tarvinnut pettyä. Tänne kannattaa parkkerata nyt ainakin siksi aikaa, kun saan kerrottua Sergejeffin panimon tarinan. Suosittelen Viipurin omaa olutta. Luulen, että tulemme palaamaan tänne sekä myöhemmissä blogeissa että varmuudella tulevilla matkoilla.

 

 


Kaikki ovat istahtaneet ja lasit on nenän edessä – olutmatka alkaa…

 

Viipurilainen toiminimi Tschusoff & Sapetoff perusti vuonna 1888 Bavaria oluttehtaan Rosuvoin alueelle, joka kaupunkiin liittämisen jälkeen nimettiin Pyöräsuon esikaupungiksi. Tehdas sijoittui Pietarin valtatien varrelle (myöh. Kannaksentie 18-24) ja oli 1890-luvun alussa Viipurin toiseksi suurin panimo.

Panimon avajaiset vuonna 1888 olivat värikkäät: Avajaisjuhliin oli varattu kaikki sen hetkinen valmistunut olut eli noin 8.000 litraa. Hulppeissa avajaisissa olutta myytiin halvemmalla kuin muilla kaupungin kauppiailla, joten siitä tuli avajaisten vetonaula. Hyvin nopeasti janoisimpien juhlijoiden juhlapaikaksi tuli tehtaan vieressä sijainnut Rosuvoin mäki, jossa mm. juotiin, laulettiin, huudettiin, tapeltiin ja nukuttiin. Vaikka avajaiset tehtaalla olivat jo päättyneet, huuto ja mekastus jatkuivat mäellä useita päiviä.

Vuonna 1893 panimo teki vararikon. Konkurssihuutokaupassa kauppaneuvos Feodor Sergejeff osti ja modernisoi tuotanto-laitokset. Vuonna 1899 F. Sergejeffin Oluttehdas oli suuruudeltaan Suomen neljänneksi suurin panimo. Vuonna 1898 ikääntyvä Feodor Sergejeff luovutti liiketoimensa kahdelle pojalleen Alexandrille ja Paulille sekä vävylleen Nikolai Bojarinofille. Vuonna 1913 päivättiin ensimmäiset uuden yhtiön F.Sergejeff Osakeyhtiön osakekirjat.

 

 


Segejeffin Oluttehtaan osakekirja vuodelta 1913, jolloin panimo muutettiin osakeyhtiöksi. Osakekirja on poikkeuksellisesti kaksikielinen – Suomi ja Venäjä. Kuvassa panimorakennuksia ja reunassa humalaköynnös. Kaunis panimo-osake.

 

Vuonna 1938 tehtaan uuteen varastokellariin rakennettiin 28 kappaletta 11.000 litran pystyalumiinitankkia olutta varten. Vuonna 1939 tehtaalla valmistui noin 1,3 milj. litraa olutta. Panimon tunnettuja tuotteita olivat Voima, Isku ja Pukki -oluet.

Tehtaan toiminta lopetettiin virallisesti 31.12.1939. Vähäistä tuotantoa jatkettiin tosin vielä vuoden 1940 alkupuolella, mutta konttoripäällikön ilmoitettiin poistuneen tehtaalta 18.02.1940.

Talvisodassa 1939-40 tehdaslaitokset tuhoutuivat korjauskelvottomaksi ja ne purettiin venäläisten toimesta joskus 1950-luvun alussa.

2000-luvun alussa ulkopuolinen henkilö käynnisti yhtiön toiminnan uudelleen ilman suvun hyväksyntää. Vuonna 2013 yhtiön osakekanta myytiin Samuli Seppälän verkkokauppayhtiölle.

 

 

SA-kuva
Panimon rauniot 10.9.1941. Tähän loppui Sergejeffin panimon tarina suvun omistuksessa.

 

Viipuri on iso kaupunki. Katuja riittää käveltäväksi ja tarinoita kerrottavaksi. Edessämme on kova urakka, mutta ei hätää – kyllä me tästä selviämme ja sekös tässä pelottaa! Olkoon tämä myös luottavainen neuvo niille, jotka jäävät Championiin tämän tarinan jälkeen vielä hetkeksi istumaan…

Ensi kerralla sitten taas jotain ihan muuta.

Pekka

 

PS. Mukava, kun jaksoit lukea tänne asti. Mahdolliset kommentit tai kysymykset joko tuonne alas tai suoraan minulle: pekka@kantanen.net

Ja vielä sama kuin ennenkin. Kuvat ovat joko minun tai Mikon ottamia, ellei muuta ilmene. Samoin osakekirjat ja paperitavara, ellei muuta ilmene. Ikuinen kiitos Juha Lankiselle ja www.virtuaaliviipuri.tamk.fi, www.osakekirjakerailijat.fi sekä Gunhard Kockille www.porssitieto.fi sivuille. Jos olen loukannut jonkun tekijänoikeutta, pyydän anteeksi. Tarkoitus on hyvä ja ei kaupallinen.