Valitse sivu

Monrepos on noussut jälleen otsikoihin. Osana koko Viipurin kasvojen kohotusta myös Monrepos on saanut tuta perusteellisen remontin ja uudistamisen iskut ja kivut. Puiston peruskorjaus on vielä vaiheessa ja sen edistymistä seurataan sekä Venäjällä että Suomessa suurella huolella. Juuri nyt näyttää pahalta. Vanha kartanon päärakennus on tuoreiden tietojen (IS 30.8.2019) purettu maan tasalle.

Käynti Monrepos´n puistossa 18.8.2019 oli Mikon ja minun Viipuri Tour 2019 III viimeisen päivän ohjelmassa. Kuljettajamme Risto oli tarkistanut, että bussilla pääsee perille, vaikka me muut vähän epäilimme. Sinne siis mentiin ja vaikka ahdasta oli, niin Risto sai meidät sekä sisään että ulos puistosta.

Tähän tultiin äsken nokka toiseen suuntaan. Niin vaan Risto pyöräytti bussin kohti tulosuuntaa puistovartioiden ihaillessa vieressä.

Hienoa, että paikalliset jonottavat puistoon remontin keskelläkin. Viisaasti jono myös väisti bussin tieltä, kun ahdasta oli. Jatkossa alueella on vähän paremmat kääntö- ja parkkipaikat. Ehkä jo ensi kesänä?

Ennen sisään menoa hypätään ensin kuitenkin 1700-luvun lopulle. Monrepos´n kartanon omistajaksi tuli tuolloin saksalainen aatelisherra Ludwig Heinrich von Nicolay, joka toimi Pietarissa keisarinna Maria Fjodorovnan sihteerinä. Paroni Nicolay oli laajasti sivistynyt herra ja hän muokkasi Monrepos`ta Keski-Eurooppalaisen mallin mukaisesti kauniin puistokokonaisuuden, jossa oli taideteoksia, huvimajoja, kaarisiltoja sun muuta. Nicolayn aikana puistosta tuli yksi Euroopan tunnetuimmista yksityispuistoista.

Ludwigin kuoltua hänen poikansa Paul jatkoi puiston kehittämistä. Hänen aikanaan tilusten rannalla olevalle pikkusaarelle rakennettiin vanhempien kunniaksi ja suvun tulevaa käyttöä varten Ludwigsteinin hautasaari ja sen huipulle Ludwigsburgin hautakappeli tai ”linna”. Saarelle kuljettiin lyhyen vesimatkan takia naruvetoisella ”kapulalossilla”.

Hautasaaren lossi 1930-luvulla. Sittemmin saari miltei rämettyi kiinni mantereeseen. Matalan veden aikana saareen olisi päässyt kuivin jaloin vähänkin paremmilla saappailla. (kuva: wiipuri.fi)

Vesiyhteys saareen on palautettu. Aita on kuin 1930-luvun kuvassa ja muutenkin kaikki viittaa siihen, että ennallistaminen etenee vanhan kuvan suuntaan. Tippa tulee linssiin, jos ja kun entisenlainen narulautta saadaan paikalleen.

Paulin kuoltua kartano ja puisto jäivät Nikolai von Nicolaylle ja hänen jäljiltään uudelle Paul von Nicolaylle. Tämä neljäs miespuolinen Nicolay kuoli vuonna 1919, jonka jälkeen tilukset siirtyivät vuorotellen hänen kahdelle sisarilleen. Kaikki loppui tietenkin sotaan ja uusiin isäntiin.

Monrepos on ollut aina suosittu matkailukohde. Alussa kartanossa kävi aristokraatteja ja muuta ns. ”parempaa väkeä”. Ajat kuitenkin aina muuttuvat ja 1800-luvun puolivälissä puistoon pääsi myös rahvas. Tosin ainoastaan viikonloppuisin ja vain paronin luvalla. Ennen sotia 1930-luvulla puistossa saattoi käydä jopa 15 000 vierasta vuodessa. Pääsymaksu oli 2 markkaa. Nyt pääsymaksu oli 100 ruplaa tai vähän enemmän ryhmän koosta riippuen?? Outoa, mutta silti halpaa.

Monrepos on ollut aina kruunupäiden suosiossa. Kuvassa Kustaa V valtiovierailu Monrepos`n puistossa ja kartanossa vuonna 1925. Isäntänä presidentti Relander (oik). Kustaa keskellä ja pitkä hujoppi vasemmalla on prinssi Vilhelm.

Puistoon mennään komean portin alta. Tai siis mentiin. Nyt vanha venäläisten vuonna 1985 uudestaan rakentama ja hyvin alkuperäistä mukaileva portti on purettu. Se alkuperäinen tehtiin 1830-paikkeilla, kun joku puistossa vieraillut tärkeilijä oli moittinut upean puiston silloista narisevaa rautaveräjää liian vaatimattomaksi.

Alkuperäinen ilmeisesti Engelin suunnittelema portti 1830-luvulta.

Engeliä mukaillen neuvostoliittolainen kopio vuodelta 1985. Ei lainkaan huono.

Kuvasta päätellen uusin portti tulee myös tunnustamaan Engelin muotokielen.

Uuden portin perustukset on tehty kestämään ainakin seuraavat 100 vuotta.

Portin jälkeen rupeaa näkymään muutoksia maisemassa. Suuri määrä vanhoja isoja puita on kaadettu. Perinteinen syy, kun puistoista kaadetaan puita, on huono kunto. Voi sitäkin olla, mutta kuka sen nyt tarkkaan menee sanomaan. Maisema on kuitenkin avautunut ja tilalle on istutettu suoriin riveihin uusia puita. Luulen, että ensimmäinen arvon herra paroni voisi vaikka pitää näistä nuorista puista enemmän. Paronin aikoinaan ihailemat eurooppalaiset puistot olivat geometrisia ja muotokieleltään kontrolloituja. Ei siellä puut kasvaneet villeinä.

Tällainen siitä pitäisi tulla…

Ja melkein heti näkyy kartano. Tai mitä siitä nyt oli jäljellä elokuun puolivälin jälkeen 2019. Ei paljoa. Onko tästä syytä olla huolissaan? Luulen, uskon ja toivon, että ei hirveästi. Varuillaan kyllä, mutta ei varsinaisesti huolissaan.

Yritimme tunkea itsemme aitojen sisään purkutöitä todistamaan. Vastaan lampsi ukko, joka päättäväisesti viittoi meitä poistumaan. Me yritimme – fotograf, foto, foto, one foto – press…

Ei auttanut. Lähtö tuli kuin lappikkaalla ja vielä melko hyvällä suomenkielellä. Oli tainnut kaveri käydä joskus naapurissa rakennuskeikkaa heittämässä. Oli pakko tyytyä kurkkimaan aidan raosta ja näpsiä kuvia vähän kauempaa.

Mitäänhän en vanhojen puutalojen kunnostamisesta ymmärrä, mutta aika haasteen tämä päärakennuksen takana oleva kirjasto kyllä tarjoaa. Itse kartano ei ollut yhtään tämän paremmassa kunnossa. (kuva: Juha Metso 2015) Tämä rakennus on myös kokonaisuudessaan purettu.

Neuvostoliiton aikana sodan jälkeen kartanolla alkoi jyrkkä alamäki. Puistoa ei ymmärretty alkuunkaan ja rakennukset saivat sekalaisen käytön jälkeen jäädä pahuuden valtaan. Onneksi puistoon ei tehty paikallista Linnanmäkeä. Karusellihan tästä vielä puuttuukin… Enkä nyt tarkoita lähellä olevaa markettia.

Kuinka monta laiminlyöntiä, tulipaloa, huonoa korjausta, kylmiä ja kosteita talvia ja syksyn sateita katosta sisään rakenteisiin voikaan yksi puutalo kestää? Ei kestä loputtomasti, rajansa kaikella.

Nyt on kyllä ihan ehdottoman viimeinen hetki reagoida ja tehdä jotain. Ja kyllä tehdäänkin. Kirjaston rakennus on purettu kokonaan ja meidän siellä käydessä oli menossa itse kartanon purkaminen. Tästä on kyllä syytä olla huolissaan. Tai sitten tyytyväinen, sillä silmin nähden surkeassa kunnossa olivat yksittäiset hirret. Aina välillä parempia, mutta myös niin huteria, että varmaan on mennyt sorkkarauta purkaessa hirrestä läpi. Joko on home ja sienet mainittu?

Voiko sellaista edes paikalla korjata? Tekevätkö remonttimiehet sittenkin oikein, kun numeroivat hirret, purkavat ja panevat kelvolliset syrjään katoksen alle odottamaan talon uudelleen kokoamista? Näin siellä minusta nyt tapahtuu. Mutta kyllä se roisilta vaan näyttää, kun katto on viety, huterat seinät ovat suurelta osin vielä pystyssä ja kartanon päädyssä pylväiden välistä komeat pyöreät vintti-ikkunat katsovat ohikulkijaa täydellisen tyhjin katsein?

Ilta-Sanomien mukaan (30.8.2019) loputkin seinät on purettu. No, rakennettiinhan Dresdenkin uudestaan sodan jälkeen…
Kartanon takapuolelta näkyy, miten osa hirsistä on mustuneita (tulipalo, home?). Hirsissä näkyy olevan myös paperilappuja – uudelleen kokoamista varten?

Tällainen kartanosta pitäisi tulla purkamisen/korjausten jälkeen.

Puistoon pukkaa geometrisiä muotoja, kaarisiltoja ja vesielementtejä.

Vähän on jo päästy alkua pidemmälle. Puistoon on istutettu myös hedelmäpuita. Ehkä voimme mennä tulevaisuudessa omenavarkaisiin Monrepos`n puistoon 😉

Rämettyneet rannat on siistitty, kivetty ja tehty kauniita kävelyreittejä. Mon repos – minun leponi. Toteutuuko tämä vielä joskus?

Toki puistossa on muutakin kuin kartanon rakennukset. Pääsimme kurkistamaan, mitä kuuluu Sylmian lähteelle ja vieläkö sen parantavat ihmevoimat toimivat? Tarina kertoo, miten kartanon mailla olleen lähteen uskottiin parantavan silmät. Herra paroni puhui vähän hoono soomi ja hän nimesi lähteen Sylmian lähteeksi. No, aika lähellä kuitenkin.

Lähteen ympärille on rakennettu katos. Antaa Aikamatka Viipuriin kirjan kertoa tarina:

”Lähteen suojaksi on rakennettu Pietarin Iisakin kirkon suunnittelijan de Montferrandin piirtämät kehysrakenteet. Niiden suojissa sijaitsi nuoren Narkissoksen (maailman ensimmäinen narsisti) patsas. Kenties hän ihaili itseään juuri lähteen vedestä. Sylmian lähteen vesi on hyvää ja kuuminakin kesäpäivinä vilvoittavaa. Ennen sotia vesi pulppusi kehysrakenteen alaosassa olevan pirunpään suusta maan tasalla olevaan pieneen altaaseen. Pirunpää hävisi joskus 1950-luvulla, ja sen tilalle laitettiin myöhemmin epähuomiossa leijonan pää.”

Ei ihan Iisakin kirkko, vaikka sama suunnittelija olikin. Kuvassa oleva Narkissoksen patsas on ajan saatossa hävinnyt, kuten alkuperäinen pirun pääkin.

Aidan raosta paljastuu lohduton näky. Leijona ei sylje vettä ja remontti on pahasti kesken. Mutta hyvä tästäkin tulee. Jos vielä sen vanhan patsaan saisivat takaisin…

Oskari uskoi kansantaruun ja siveli silmänsä vedellä, jos vaikka näkö paranisi…

Varmuuden vuoksi myös loput naamasta, jos vaikka ulkonäkö paranisi…
No, miten Oskarin kävi? Ei oiennut rypyt eikä näkökään korjaantunut. Mutta ehkä se silti ehkäisi jotain tulevaa…  Oskarin takana näkyy valtavia betonilohkareita. Ne on laitettu maahan suojelemaan maaperää raskaiden työkoneiden tuhovoimalta.

Kaunis näkymä Sylmian lähteeltä kohti Neptunuksen temppeliä. Hautasaari vasemmalla ja tuleva narulautta saareen Neptunuksen edessä.

Nykyaika ja Monrepos. Suppailu on mukavaa kauniina kesäpäivänä.

Neptunuksen temppelistä on mainiot näkymät hautasaaren Ludwigsburgiin. Temppelillä on huono karma menneisyydessä. Sota sen tietenkin tuhosi ja kun suomalaiset rakensivat sen talkoilla uudelleen 2000-luvulla, niin aika pian veli venäläinen näytti luontonsa ja poltti sen ihan vaan kiusakseen. Nyt Pietarilainen rakennusliike (rakensi myös Espilän) teki uuden replikan temppelistä ilmaiseksi. Hattu päästä ja kiitos!

On selvä, että kun näin suureen puistoon tehdään perusteellinen remontti, niin itku ja parkuhan siitä tulee. Ihmisen luonto vaan on sellainen, että keskeneräistä verrataan siihen, mitä oli juuri äsken. Kukaan meistä ei ole nähnyt paronien itselleen tekemää mon repos – minun leponi – puistoa. Meille on tuttua ja turvallista vaan se, mitä olemme itse nähneet, kokeneet ja muistamme ainoana oikeana.

On varma, että puistosta ei tule entisenlaisensa. Siis sellainen, kun me muistamme. Ja sehän taas ei ole se alkuperäinen puisto, vaan sodan jälkeen hoitamatta jäänyt ja metsittymään jätetty entinen puisto. Annetaan tälle uusalkuperäiselle edes mahdollisuus.

On myös selvää, että rakentaminen jättää jälkiä. Ei peruuttamattomia, mutta rakennusaikana joka paikka on sekaisin ja myllätty. Kyllä nekin siitä asettuvat. Puistossa oli paljon betonilohkareita tilapäisten ajoväylien päällysteenä. Näin suuret koneet eivät tarpeettomasti riko maaperää. Myös rantojen ruoppaus on muuttanut rantaviivaa. Työn aikana se sotkee ja kun koneet poistuvat, kas rantaviiva on siisti ja kivetty.

Se onkin jo ihan toinen juttu, että onko liiankin siisti. Siis pitääkö herra paronin alkuperäisestä mieltymyksestä geometrisiin eurooppalaisiin puistoihin vai pitääkö itse enemmän uusista luonnonmukaisista kaupunkipuistoista ja vanhoista isoista lehmuksista?

Eihän tämä kaunista ole ihanassa Monrepos puistossa. Mutta eihän työmaalla ole koskaan kaunista.

Ei ainakaan tällaisten helvetinkoneiden möyrittyä paikkoja.

Keskeneräistä ei pitäisi arvostella. On kuitenkin julmaa nähdä, miten historiaa puretaan. Tuntuu pahalta, kun tuttuja puita kaadetaan ja maisema muuttuu entisestä. Alla on kuva Neptunin temppelistä. Se kuva antaa toivoa, vaikka siihenkin liittyy myös surua. Ihmisiä yhdistää rakkaus puihin. Mitä vanhempi puu, sitä suurempi on tunnelataus. Neptunin temppelin vasemmalta puolelta kaadettiin ikivanha mänty. Sellainen maisemaikoni ja monen sielunmaisemaan piirtynyt vehreä metusalemi.

Olisin suonut sen siihen jäävän meitä ja tulevia ilahduttamaan. Vaan kaatoivat sen. Turvallisuussyistä. Voi olla? Työnjohtajan parakissa on vielä puusta leikattuja kiekkoja jäljellä. Lahohan se osin oli. Mutta miksi juuri tänä vuonna? Olisiko vanhus vielä seissyt 5 tai 10 vuotta. Tai sitten se olisi varoittamatta kaatunut jonkun päälle. Ei helppoa. Parempi vaan opetella rakastumaan uudelleen Neptunin temppeliin. Kiitos rakennusliikkeelle ja aika kaunis on tuo avara maisemakin.

Jotain uutta on tehty ja vanhaa hävitetty. Temppeli ilman toteemipaalua.

Minulle nyt vaan kävi näin. Silmiä kirveli, vatsasta sattui ja päässä suihisi, kun näin mitä puistossa tapahtuu. Sitten laitoin silmät kiinni, otin telepaattisen yhteyden herra paroniin ja oireet helpottivat. Päätin antaa työmiehille mahdollisuuden. Näin paljon pieniä hyviä merkkejä siitä, että ovat tosissaan ja että myös välittävät. Tietävät mitä tekevät.

Palaan ensi kesänä. Toivon hartaasti, että silloin sisäinen herra paronini sanoo, että mitäs minä sanoin… Tai sitten olemme herra paronin kanssa todella vihaisia siitä, että meitä on jälleen petetty, meitä kaikkia.

Tämän asian osalta siis ensi kesään ja mennään kaikki katsomaan. Viipuri ja Monrepos ovat näkemisen arvoisia, vaikka keskellä remonttia.

Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti. Kirjoittelen näitä blogeja fiilispohjalta ja rakkaudesta Viipuriin. En ihan tiedä mistä kaikki vanhat kuvat ovat kotoisin, joten jos olen loukannut jonkun tekijänoikeutta tai muuten, pyydän anteeksi. Aikeeni ovat hyvät ja ei-kaupalliset. Jos kirjoitus herättää ajatuksia, niin jaa ne mielellään meidän muiden kanssa kommenttiosiossa. Oletko sinä enemmän huolissasi vai pikemminkin toiveikas?

Kaikkien blogien tekstejä ja kuvia saa vapaasti käyttää ja lainata. Toivottavasti kohtelias lainaaja muistaa mainita lähteen.

Kiitos.