Valitse sivu

Onpa ollut hirveä vuosi. Varsinainen annus horribilis. Meille kaikille on tullut tahtomattamme, yllättäen ja pyytämättä pakollinen välivuosi kaikesta mukavasta. Harrastukset ovat jäissä. Työtä tehdään etänä ja matkustelusta ei nyt kannata edes haaveilla. Välivuosi se on. Toivottavasti jää yhteen.

Pietari Paavalin kirkko on keskeisellä paikalla torin ja Torkkelin puiston kulmassa. Takana oikealla häämöttää Mikael Agricolan patsas. Edessä toinen vanhan rautatieaseman säilyneistä kivikarhuista. Luin juuri hienosta Antti Kiikan kirjoittamasta rakennusliike Pyramidin historiasta, että toinen säilynyt karhu on siirretty kolmikulman puistoon rautaieaseman edustalle Pietisen palatsin kohdalla. Se pitää seuraavalla kerralla käydä koeistumassa.

Minulla olisi kesän mittaan ollut tiedossa monta mukavaa matkaa Viipuriin. Keväällä jäi väliin jopa ensimmäinen pyydetty opaskeikka. Pahuksen virus! Vaan sama se taitaa olla kaikilla. Tekemättä ja menemättä jäi.

Aikomuksena oli myös kirjoittaa monta uutta matkablogia ja varmaan vähän muutakin. Ei siis reissun reissua eikä yhtään päivitystä. Mitä Viipuriin kuuluu? Miten on edistynyt Monrepo`sin remontti? Miten Sohlbergin korttelin korjaaminen? Miten se ja tuo kohde? Onko tullut uusia ravintoloita tai muita kivoja paikkoja?

Olo on kuin Neuvostoliiton aikaan. Rajat ovat kiinni ja Viipuri on jälleen niin lähellä mutta meidän tavoittamattomissa. Virus laski oman ikävän rautaesirippunsa. Ei auta kuin alistua ja odottaa.

Muutamia kiekuja ja kaikuja olen sentään kuullut. Parin edellisen vuoden kehitys on jatkunut. Viipuria ehostetaan. Venäjä ja venäläiset ovat taloudellisesti tukalassa asemassa. Talous taantuu, rupla on heikentynyt merkittävästi eikä ihmisillä olisi suuressa mitassa edes varaa matkustaa ulkomaille, vaikka virusta ei olisikaan. Keskusvalta suosii siksi kotimaan matkailua. Viipuri on vanhana keskiaikaisena kaupunkina melkein kuin ulkomaille matkustaisi.

Siksi kai Viipurissa on romantisoitu ritarielämää ja keskiaikaa. Ne edustavat eksotiikkaa aron eläjille, kuten sodan jälkeen Viipurin vesivessat ja kerrostalot. Kuulemani mukaan Viipurissa on ollut ilman meitäkin hyvä turistikesä. Uusia kauppoja ja ravintoloita paikalliseen makuun. Toivottavasti jo ensi vuonna pääsemme katsomaan ja arvioimaan, miten uusi sopii vanhaan.

Kun mitään varsinaista uutta ei osaa kirjoittaa, niin laitan ikävän helpottamiseksi muutamia makupaloja menneiltä vuosilta. Jos ikävä kuitenkin pahenee, älkää syyttäkö minua. Minullekin kävi niin…

Näistä kuvista ja tunnelmista on jo vähän yli kaksi vuotta. Viipurin kaupungin synttärijuhlissa kannattaa käydä ainakin kerran. Hyvä puoli se, että kaupungissa on karnevaalimeininkiä ja paljon tapahtumia ja katsottavaa. Katsokaa nyt näitäkin kuvia ja tunnelmia. Ihana elokuinen samettiyö ja taianomainen tunnelma uusvanhassa Espilässä. Tällaistako se oli yli 80-vuotta sitten?

Huono puoli on toki se, että joka paikassa on todella paljon ihmisiä. Jos haluaa esim. käydä katsomassa vanhoja paikkoja tai kulkea vaikkapa bussilla kaupungilla, niin hulluksi tulee. Mutta kyllä sen kuitenkin tunsi – Viipurin hengen, joka on vuosisatojen kuluessa kaupunkiin syntynyt. Ei sitä vieraat kielet ja kulttuurit onnistu pois pyyhkimään. Koska näistähän se henki on syntynytkin – kansainvälisyydestä, eri kulttuureista, uskonnosta, kielistä ja suvaitsevaisuudesta. Näistä Viipuri elää – toivottavasti myös jatkossa.

Juhlapäivänä Torkkelin puistosta saa herkullisia saslikeja. Ei tehnyt lihapiirakkaa näiden jälkeen mieli.
Nykyään Viipurissa on kansantanssijoilla tälläiset kansallispuvut.
Ei Viipuri pelkkää Espilää ja tanssia ole. Kaksi vuotta sitten meitä opasti mm. historioitsija Teemu Keskisarja. Tässä olemme Viipurin vanhan tuomiokirkon nurkilla. Tässä sodan uhrien muistomerkin paikalla oli ennen sisällissodan valkoisten uhrien sankarihautausmaa. Jos joku ihmettelee Teemun pinkkiä olkalaukkua, niin selitys on hyvin yksinkertainen: sitä ei kuulemma kukaan kehtaa edes varastaa.
Tanhuvaaran urheiluopisto sijaistee nykyään Savonlinnassa. Se alkuperäinen oli tietenkin Viipurissa. Tässä nykyajan sporttihenkiset neidot (+ Kari) venyttelevät raajojaan vanhan postikortin mallin mukaan. Ihastuttavia molemmat.
Kuulemani mukaan tämä Viipurin vanhin asuintalo olisi myynnissä? Tai ainakin oli. Uutiset kulkevat nykyään hitaasti.
Junnulle, muistoille ja yhteisille matkoille.

Eipä muuta tällä kertaa. Lisää tulee jälleen ensi kerralla…

Kiitos kun jaksoit lukea loppuun asti. Minä vastaan tekstistä ja tällä kertaa kaikki uudet kuvat ovat Studio Mikko Mäntyniemi/Viipurin Valokuvaamo Oy.