Valitse sivu

Meitä vähän vanhemmat ihmiset muistavat kesän 1939 viimeisenä Viipurin rauhankesänä. Sitten tuli tunnetusti lähtö ja vaikka välillä palattiinkin hetkeksi, niin se oli Viipurin menoa sellaisena kuin vanhempamme sen tuolloin tunsivat ja rakastivat.

Pyöreä torni ja torielämää kesällä 1939 on juuri se kuva, joka verkkokalvoillemme on syöpynyt ihanasta ajastamme Viipurissa. Kuva Hans Wagner kirjasta Viimeinen kesä 1939. Gummerrus.

Vuona 1985 ilmestyi Gummerruksen Koko kansan kirjakerhon kautta Viimeinen Kesä 1939 -niminen kirja, jossa käytettiin Hans Wagnerin kuvia ja matkakertomusta hienolla tavalla. Siinä koko Suomi nautti ihanasta kesästä 1939 autuaan tietämättömänä tulevista vaikeista ajoista. No, vähän kyllä oli ilmassa vaaranmerkkejä. Silti – kesä oli ihana rauhan kesä ja se myös välittyy Wagnerin kuvista. Suosittelen kirjan hankkimista, jos tulee divareissa vastaan.

Minusta tuntuu pahaenteisesti, että vuosi 2019 jää historiaan samanlaisena viimeisenä rauhan vuotena ennen ikävämpiä aikoja. Ensin meitä kuritti korona, ja meille yhä, vaikkakin erilailla, rakas Viipuri jäi parin kesän ajaksi virusesiripun taakse tavoittamattomiin.

Kaikki tuntevat vaikean valinnan, jos pitää valita ruton ja koleeran väliltä. Tämä sukkeluus muuttui Viipurin osalta niin, että kun koleerasta jotenkin päästiin eroon, niin iski se rutto. Ei annettu edes valita – piti ottaa molemmat.

Viruksen kanssa olemme oppineet elämään. Neljällä piikillä uskaltaa riskiryhmäläinenkin jo elää ja matkustaa. Vaan tuohon koleeran jälkeiseen ruttoon ei taida rokotetta olla. Putin elää ja riehuu kuin mieltä vailla. Koko suuren Venäjänmaan on vallannut kollektiivinen hulluus. Tai ainakin siltä se pinnalta näyttää, ja pintaa syvemmälle me emme tällä hetkellä taida luotettavasti nähdä. Miten sitä voisikaan nähdä, kun rajalle on kasvanut virusesiripun jälkeen vanha kunnon rautaesirippu.

Kun ei ole uusia matkoja, tarinoita ja kertomuksia, niin laitan tänne kuvia omista viimeisen ”rauhankesän” 2019 matkoistani. Samalla lämmin kiitos kaikille, kenen kanssa olen saanut kunnian matkustella Viipurissa. Ajattelen nyt, että tämä kaikki on mennyttä, eikä minulla ole enää elinaikanani sinne mitään asiaa. Jaan monen vuonna 1939 Viipurista lähtemään pakotetun tunteet – turha sinne enää vanhoja mennä itkemään…varsinkaan kun ei pääse.

Tämä on suuri vahinko. Lukuisten matkojemme aikana ystäväni valokuvaaja Mikon kanssa emme ole koskaan kokeneet Viipurissa mitään epämielyttävää tai edes töykeyttä suomalaisuudestamme. Olemme olleet venäläisessä(kin) Viipurissa kuin kotonamme. Nyt on pakko ihmetellä sitä, että miten niin mukavista ihmisistä voi muodostua niin paska maa?

Sillä sitähän se Putinin Venäjä kaikilla mittareilla on. Ja kun tämä ei kerran muutu, niin lähellä oleva Viipuri jää meiltä saavuttamattomiin jonnekin sinne rautaesiripun taakse. Ja jos vaikka raja joskus vähän aukeaisikin, niin minun rahoillani ei varusteta enää yhtään ohjusta tai tankkia. Olisi pitänyt tämä ymmärtää jo Krimin jälkeen 2014!

Nauttikaa siksi kuvista. Ihan kohta ei ole tulossa uudempia. Viipuri elokuussa 2019, olkaa hyvä:

Kannattaa varmaan aloittaa nyttemmin unholaan jääneestä matkustustavasta. Viipuriin pääsi vapauden aikana kätevästi laivalla kanavaa pitkin.

Toinen vaihtoehto oli ajaa linja- tai omalla autolla kanavan vartta ja ihailla komeita maisemia. Junalla oli toki kaikkein helpointa mennä.

Melkein kaikilla matkoilla meillä oli sama ja aina yhtä luotettava kuski, Risto. Tapana oli ostaa Ristolle joku mahdollisimman epäkäytännöllinen ja mauton lahja kauppahalista. Viimeisellä kerralla ylitimme itsemme. T-paidan kuvassa Putin ratsastaa ase selässä ärjyvällä karhulla. Meistä tämä oli annettaessa hauska. Nyt kuitenkin nauru loppui, kun älysimme, että Putin tosiaan luulee istuvansa karhun selässä käymässä pyhään hyökkäykseen länttä ja sen arvoja vastaan. Kiitos Risto ystävyydestä ja hyviä ajoja yläkerran tilausliikenteessä. R.I.P.

Kenttälounas kasarmialueella ennen museovierailua. Erityisen mieleenpainuva hetki.

Tätsylle maistui soppa mainiosti.

Eikä juomankaan kanssa tarvinnut nirsoilla Karin jakaessa kaiken tasapuolisesti.

Jokohan nämä romut on roudattu erikoisoperaation vahvistuksiksi Donbasin lapsia pelastamaan?

Mitäköhän mahtaa miettiä Bair, joka on osannut rakentaa Viipuriin asiallisen ja kiihkottoman sotamuseon? Tässä kuuntelemme sujuvaa suomenkielistä selostusta.

Toki reissun henkeen kuuluu, että vanhatkin nuortuvat ja ladyt hyppivät kevyesti yli espanjalaisten ratsuhevosten.

Hotellin ns. standardisoiduista aamiaisista riitti paljon hupia ensimmäisenä aamuna…
…kuten muinakin aamuina.

Pietisen tehdas. Täältä alkoi sisällissota 19.1.1918, kun jääkäri Kalle Mata ampui viilari Anderssonin kuoliaaksi punaisten tultua etsimään aseita valkoiseksi tunnetun Pietisen puusepäntehtaan tiloista.

Vesiportinkatua…

Keskiaikainen pyhän Hyacinthuksen kirkko, tai mikä se nykyään onkaan, on nähnyt monta hallitsijaa ja vaikeita aikoja ennenkin. Siinä se nököttää ja odottaa meitä takaisin Viipuriin, kunhan ajat muuttuvat. Ja muuttuvathan ne.

Mitä mielyttävimmät äiti ja tytär. Molemmat syntyperäisiä viipurilaisia ja heiltä opimme paljon arjen sujumisesta heti sodan jälkeen ja myöhemmin. Näinä vaikeina aikoina jääkööt nimet sanomatta.

Tässä vähän maistiaisia Viipurin viimeisestä vapaasta kesästä 2019. Laitan kuvia lisää, jos ja kun huvittaa. Kuvien katseleminen ja muistaminen sekä ärsytti että lohdutti. Tilanne on mitä se on, eikä meistä kenestäkään ole sen muuttajaksi. Toimitaan jokainen niin kuin uskomme olevan oikein ja parasta. Itse käännän selkäni itään ja teen voitavani, että ukrainalaiset saavat apua. Meitä yhdistää muukin, kuin viimeinen rauhan kesä. Muistamme, miltä meistä tuntui vuonna 1939, kun naapuri päätti ottaa omaksi luulemansa. Vaan eipä ollut luulo tiedon väärti eikä ole tälläkään kertaa.